Tännekin on pitkän ja lämpöisen syksyn jälkeen tullut talvi. Lämpötila huitelee +5 ja +10 asteen välillä, mutta se tuntuu huomattavasti kylmemmältä asuntolan surkean lämmitysjärjestelmän ja ohuiden ikkunoiden takia. Patteri on päällä vain iltaisin eikä se silloinkaan lämmitä tarpeeksi. Nukkumaan mennessä laitankin villasukat jalkaan, hupparin päälle ja kömmin peiton sekä viltin alle. Talvelta täällä ei kuitenkaan näytä näin suomalaisen näkökulmasta, ympäri vuoden vihreänä pysyvä nurmikko ja lähes päivittäin paistava aurinko pitävät siitä huolen. Yhtenä päivänä keskustelin Bathin "kylmästä" säästä yhdessä espanjalaisen vaihtarin, Marthan kanssa. Hän sanoi tulevansa ikävöimään lähes kaikkea tässä syksyssä säätä lukuun ottamatta. Häntä kun odottaa kotona 20 plussa-asteen lämpötilat. Kontrastiksi näille useampien ihmisten kanssa käydyille keskusteluille siitä, onko Bathissa nyt kylmä vai ei, vaihdoinkin hetkeksi Facebookin profiilikuvani neljän vuoden takaiseen 30 asteen pakkaskuvaan. Olen saanut kyseisellä kuvalla aikaiseksi syviä huokauksia ja kauhistelevia ilmeitä Olen kuitenkin painottanut sitä, että Suomessa voi olla myös 30 astetta lämmintä. En tiedä, uskotaanko näitä vakuutteluja enään pakkaskuvani jälkeen...
Toissatorstai alkoi aamupalalla, jolla sain korkata keliaakikko-siivoojan lupauksensa mukaisesti tuoman tuoreen gluteenittoman leivän suoraan paikallisesta leipomosta. Ehkei se smalltalk ihan turhaa hommaa ole aamu-unisenakaan! Aamupäivä jatkui jännittävän innostuneesti, sillä tänään oli se päivä, jolloin pääsisin opettamaan oikeita koulupukuisia brittilapsia yhdessä viiden muun draamaryhmäläiseni kanssa. Olin ennen kyseistä opetuspäivää hihkunut ryhmäläisilleni innostustani (, jota nämä britit eivät ymmärtäneet) ja kysellyt, olisiko koulussa jotain erityistä, jota minun olisi hyvä etukäteen. Mitään ihmeempää he eivät silloin minulle maininneet. Siksi huolestuinkin hieman, kun yksi ryhmäläisistäni sanoi poistaneensa edellisenä iltana kynsilakat ihan vain varmuuden vuoksi. Klunks.
Hannah Abbots Junior- koulun oppilaat viettivät välituntiaan rauta-aitojen takana, joka erotti heidät lähiöstä, jossa koulu sijaitsi. Porttia ei noin vain avattukaan vaan meidän täytyi kertoa ovipuhelimeen siellä olemisen tarkoituksemme, jotta pääsimme sisään. Sisään päästyämme huomasin oppilaiden kyselevän toisiltaan, olimmekohan me NIITÄ Bath Spa:n opiskelijoita. Meitä oli siis selvästi osattu odottaa, olihan meitä opiskelijakokoonpanoja menossa draamaopeilemaan yhtensä kolmeen eri rinnakkaisluokkaan. Ennen luokkiin pääsyä meidän täytyi ilmoittautua koulun vastaanotossa, jossa kirjoitimme nimemme ja saapumisaikamme lomakkeeseen, jonka täytimme poistumisajallamme myöhemmin. Tällainen käytäntö on kaikilla kouluun tulevilla lapsilla ja aikuisilla, niin tutuilla kuin vieraillakin. Jos oppilas poistuu päivän aikana esimerkiksi hammaslääkäriin, on hänen kirjoitettava nimensä lomakkeeseen. Sama käytäntö on kuulemma suurimmassa osassa kouluja ja syynä siihen on turvallisuus. Lomakkeen täytön jälkeen laitoimme "Student"- laput kaulaamme ja siirryimme opettajan johdattamana luokkahuoneeseen.
Luokkahuoneeseen saavuttuani kysyin opettajalta lupaa ottaa joitakin kuvia luokkahuoneessa. Kertoessani olevani suomalainen luokanopettajaopiskelija ja käymässä ensimmäistä kertaa brittiläisessä koulussa, innostui hän esittelemään myös muita luokkahuoneita omansa lisäksi. Luokkia kierrellessä ja kuvia ottaessani juttelin samalla opettajan kanssa niitä näitä. Koulu, jossa olimme nyt käymässä, on yksi Bathin suurimmista kouluista. Oppilaita joka luokassa on lähes aina yli 30, mutta näin on usein myös pienemmissä kouluissa. Ainoana poikkeuksena on alle 7-vuotiaiden luokat, joissa ei rajoituksen takia saa olla yli 30 oppilasta. Lounasbokseista kuvaa ottaessani tuli puheeksi koululounas ja se, kuinka meillä ei lounasbokseja koulussa näy ilmaisen kouluruoan ansiosta. Myös tässä koulussa oli alettu tarjoilemaan lounasta syyskuussa 1.85 punnan hintaan. Opettajan mielestä koulun rahoja tosin voisi käyttää hyödyllisemminkin.
Tunnin lopuksi saimme kiitoksia sekä oppilaiden omalta
opettajalta, meidän draamaopettajaltamme sekä oppilailta itseltään. Oppilaat kuvailivat draamatuntia mm.
seuraavanlaisilla adjektiiveilla: ”amazing, epic, hilarious, fabulous, shocking
(in a good way), great and everything was best”. Ennen takaisin
yliopistolle lähtöämme sai hymyn aikaiseksi vielä mainos koulun seinässä, jossa
kerrottiin tapahtumassa tarjoiltavan ilmaista viiniä. Vaikka mainos tietenkin
oli vanhemmille suunnattu, huvitti sen olemassaolo koulun seinässä itseäni
kovasti. Miksei meidän vanhempainilloissa tai muissa tarjoilla viiniä?!
Myöhemmin samana päivänä lähdin ihmettelemään paikallisten sekä turistien suosiossa olevien Bathin joulumarkkinoiden avajaispäivää. Markkinoiden ansiosta kaupungin yllä leijaileekin jo joulun tuntu. Bathin sielun eli kirkon edustan penkit ovat kadonneet ja ne on korvattu pienillä puisilla markkinakojuilla. Näitä suloisia, pienin lampuin koristeltuja kojuja tosin löytyy ympäri keskustaa yli 170 kipaletta. Kojuissa myydään toinen toistaan parempia lahjaideoita suklaaviinistä joulukoristeisiin, Ipad-koteloihin ja koruihin, herkkuihin ja liinoihin. Ostin ja kirjoitin ihmettelyn lomassa kortin, jonka lähettämistä olen suunnitellut koko syksyn ajan. Kortti lähti lukioni opettajalle, jonka englanninkursseilla kamppailin, itkin ja lopulta selvisin ylioppilaskirjoituksista hengissä.Roomalaisten kylpylöiden ja Primarkin väliin on noussut näyttävä karuselli, jonka valot loistavat kilpaa lukuisten erilaisten jouluvalojen kanssa. Karuselli pyörii nauravaisia ihmisiä mukanaan oikeastaan joka kerta, kun siitä ohi kuljen. Eräällä kerralla huomioni kiinnitti vanha pariskunta, jotka olivat silminnähden riemuissaan siitä, että olivat päättäneet sijoittaa pari kolikkoa karuselliin pääsemiseen. Naurattamaan minua alkoi siinä vaiheessa, kun mummo ja pappa alkoivat poseeraamaan papan puhelimen ruudulle selfien merkeissä. Tällöin en voinut vastustaa kiusausta kaivaa omaakin kameraani esille. En ehtinyt ikuistamaan mummon ja papan selfie-hetkeä, mutta kyseisten selfieiden tarkastelun sain napattua kamerani muistikortille.
Toissaviikonloppu, niin kuin koko kulunut viikkokin on kulunut esseetä pyöritellessä, joka on ehdottomasti syksyni haastavin tehtävä. Kriittinen essee 18-sivuisesta tutkimusartikkelista sitä referoiden, sen luotettavuutta pohtien ja omia päätelmiä lopputuloksesta tehden ei olisi helppo suomeksikaan. Se, että tuskailin teorian omin sanoin pyörittämistä keväällä kandia tehdessäni, ei ollut mitään verrattuna englanniksi pyörittämiseen. Sanamäärä ei onneksi ole täysi mahdottomuus, mutta kyllä 1800 sanaakin saavat tuskanhien aikaiseksi. Käytännössä tekstin omiksi sanoiksi pyörittäminen on edennyt seuraavalla tavalla:
Tärkeiksi näkemieni lauseiden kirjoitus sellaisenaan word-tiedostoon --> kopioiminen google-kääntäjään ymmärrykseni varmistamiseksi --> muutamien sanojen tarkistus sanakirja.org:in avulla --> lauseiden uudelleen muotoileminen omaan tekstiin. Erityisen hulvatonta tämä ruljanssi on ollut silloin, kun netti on suostunut toimimaan ainoastaan silloin tällöin ja silloinkin vain pätkittäin. Tällöin suomennusta on tehty puhelimessa toimivaa nettiä hyödyntäen.
Essee-höyryissä |
Oman jouluoloni sai aikaiseksi viime keskiviikon Christmas Carol Bath Abbey-kirkossa. Jonotimme Cindyn kanssa kirkkoon luullen, että kyseessä on kuoron joulukonsertti. Kyllähän se kuorokin siellä lauloi, mutta välissä luettiin jouluisia Raamatun tekstejä ja laulettiin koko seurakunnan kanssa, joka täytti kaikki suuren kirkon penkit. Konsertin sijasta olimmekin päätyneet jumalanpalvelukseen, mutta asia ei itseäni harmittanut. Pidän kirkoista ja tällaisista toimituksista, vaikken itseäni kovin uskonnolliseksi koekaan.
Koko toimituksen ajan mietimme Cindyn kanssa, mikä Christmas
Carol oikeastaan onkaan? Päädyimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että
yhdessä laulamamme laulut (, jotka muuten laulettiin aina seisaaltaan) olivat
kyseisiä Caroleita. Varmuutta asiaan emme kuitenkaan ole ainakaan vielä
saaneet.
Perjantaina oli viimeinen keikkani Bloco Talenton riveissä.
Ennen Nestiä ja Carneval Night:ia kävimme syömässä muutamien sambalaisten
kanssa japanilaisessa Wagamama- ravintolassa. Nälkäistä ruoan odotustamme
vauhdittivat origamit ja syömäpuikot.
Nestiin saapuessamme porukkaa ei sambalaisten lisäksi ollut juurikaan. Mietin itsekseni, että tulisiko yksittäisten kavereidemme lisäksi paikalle muita ollenkaan.. Valmistautuessamme omaan keikkaamme kasvomaalein ja meitä edeltävä sambabändin soittoon tanssiessa, alkoi porukkaa valumaan baariin. Keikkamme alkaessa baarin ”klubipuoli” eli keikkapaikkamme oli jo niin täynnä, etteivät portsarit voineet päästää kaikkia halukkaita edes sisään. Rummutin sydämeni kyllyydestä, tanssin, nauroin ja hikoilin.
Nestiin saapuessamme porukkaa ei sambalaisten lisäksi ollut juurikaan. Mietin itsekseni, että tulisiko yksittäisten kavereidemme lisäksi paikalle muita ollenkaan.. Valmistautuessamme omaan keikkaamme kasvomaalein ja meitä edeltävä sambabändin soittoon tanssiessa, alkoi porukkaa valumaan baariin. Keikkamme alkaessa baarin ”klubipuoli” eli keikkapaikkamme oli jo niin täynnä, etteivät portsarit voineet päästää kaikkia halukkaita edes sisään. Rummutin sydämeni kyllyydestä, tanssin, nauroin ja hikoilin.
Bloco Talento, sen keikkareissut ja erityisesti ihmiset ovat antaneet syksyyni niin paljon! Ensimmäisen keikkareissumme jälkeen tunsin kotoutuneeni Bathiin ja osan ihmisistä kanssa olen viettänyt aikaa varsinaisen sambaamisen ulkopuolellakin, erityisesti Mariannan ja Silaksen. Olenkin kiitollinen Johannalle, joka bongasi Bloco Talenton fuksiviikolla ja siitä innostuneena tupsahdimme heidän ensimmäisiin treeneihin. Johannaa ei sambakärpänen puraissut, minusta se haukkasi mehevän palasen. Huomenna on vikat Bloco-treenit ja joudun jättämään sambarummutuksen taka-alalle. Voi kuitenkin olla, että rumpukärpäsen ruokkimista täytyy jatkaa Savonlinnassakin jollakin tavalla. Tämän syksyn jälkeen voin ymmärtää hieman enemmän jopa rumpali-veljeäni, joka rummuttaa aina ja kaikkialla. Olen huomannut nimittäin harrastavani sitä samaa aina musiikkia kuullessani…
Photo: Johanna Heinonen |
Photo: Johanna Heinonen |
Oma itsenäisyyspäivänviettoni oli tänä vuonna hyvin
erilainen aikaisempiin vuosiin verrattuna. Neljän ja puolen tunnin yöunien
jälkeen hyppäsin sekalaisen vaihtarijoukon kanssa bussiin, joka vei meidät noin
tunnin päässä olevaan Longleat Safari & Adventure-puistoon. Kyseisessä
puistossa oli myös joulunajan kunniaksi kiinalainen valofestivaali, joka kattoi
kymmeniä silkkivaloteoksia ympäri aluetta. Alueeseen tutustumisen aloitimme
safarilla, jossa ajoimme linja-autolla vapaina olevien eläinten keskellä.
Apinoita emme suureksi harmikseni päässeet katsomaan, koska linja-autokuski ei
halunnut ottaa riskiä auton hajoamisesta leikkisten apinoiden toimesta. Kauempaa
katsottuna näinkin, kuinka apinat tosiaan hyppelivät alueella ajavien autojen
päällä.
Safarin jälkeen minä, Johanna, Aino ja Daniela lähdimme
tutkimaan aluetta kävellen. Aluksi tutustuimme valtaisaan Longleat houseen,
jonka sisällä asusti satuhahmoja. Samaisen talon alakerrassa syödyn välipalan
jälkeen kiertelimme alueella tavaten lisää eläimiä ja vieraillen Posti-Paten kotikylässä.
Olisin niin halunnut ostaa tämän rouvan Hönölle kaveriksi! |
Kävimme katsomassa myös ”uskomattomalla naamiaisshowlla”
mainostetun kiinalaisesityksen. Akrobaatit ja varsinkin mainostettu
naamiaisesitys olivat hienoja, mutta erityisesti huomioni herätti esityksen
tympääntynyt juontaja. Hän tuli lavalle, viritti tekohymyn naamalleen, lausui
automaationa ulkoa opettelemansa ja useamman kerran päivässä toistamansa repliikit,
poistuen sitten nopeasti lavalta mököttämään tuoliinsa. Mies oli niin huono
juontaja, että se oli jo viihdyttävää.
Puoltatoista tuntia ennen kampukselle takaisin lähtöämme
syttyivät valofestivaalin valot. Näky oli upea! Lukuisat eläinhahmot, kasvit ja
rakennelmat tuhansine valoineen saivat minut mykistymään ja kamerani laulamaan.
Viimeisenä pääsimme vielä ihastelemaan suurta laulavaa joulukuusta, jonka
oksilla valot tanssivat musiikin tahdissa.
Lauantai-iltana vietimme eräänlaisia läksiäisiä, sillä kyseessä oli viimeinen iltani ennen brittikaverini Silaksen kampukselta lähtöä. Iltaa vietimme muutamien sambalaisten kanssa ruokaa ja gluteenittomia herkkuja syöden. Olin niin otettu siitä gluteenittomuuden määrästä, että sydämeni meinasi pakahtua! Myöhemmin illalla katsoimme vielä Silaksen ja Hannahin kanssa kummallista brittisarjaa ja tulipahan ensimmäiset lähtöitkutkin jo itkettyä.
Lauantai-iltana vietimme eräänlaisia läksiäisiä, sillä kyseessä oli viimeinen iltani ennen brittikaverini Silaksen kampukselta lähtöä. Iltaa vietimme muutamien sambalaisten kanssa ruokaa ja gluteenittomia herkkuja syöden. Olin niin otettu siitä gluteenittomuuden määrästä, että sydämeni meinasi pakahtua! Myöhemmin illalla katsoimme vielä Silaksen ja Hannahin kanssa kummallista brittisarjaa ja tulipahan ensimmäiset lähtöitkutkin jo itkettyä.
Olo on niin hämmentävä kaksijakoinen täältä lähdön suhteen!
Täällä on ollut kamalan ihanaa, mutta ihanaa on lähteä kotiinkin. Toisaalta ihan kamalaa jättää
tämä paikka ja nämä ihmiset. Siinä kamaluudessakin on kuitenkin ihanuutensa, tarkoittaahan se omalla tavallaan sitä, että täällä vietetyllä ajalla on ollut aidosti merkitystä. Viikon päästä olen jo muuttanut
kampukselta pois, mihin tämä aika oikein on kadonnut?