Hyvempi, parempi, Suomi?

”Introduction to international education”- kurssin tämän viikon luento ja demo käsittelivät Suomea ja sen hienoa koulutusjärjestelmää. Tilanne oli samalla hyvin hämmentävä ja hieman kiusallinen, mutta ennen kaikkea ylpeyttä aiheuttava. Hehkutusta saivat niin PISA-tulokset, opettajien etunimeltä kutsuminen, rentous, kengättömyys kuin myös hallituksen luotto opettajakuntaan. Asiaa havainnollistaakseen kurssin opettaja näytti meille BBC:n tekemän uutisvideon aiheesta. Yritimme kuitenkin palauttaa opettajaa ja kurssin muita opiskelijoita maan pinnalle. On meilläkin masentuneita oppilaita, koulupudokkaita ja väkivaltaisuutta. Säröjä tähän Suomi-kiiltokuvaan ei kuitenkaan haluttu ottaa vastaan.

Suomen koulutusjärjestelmä on hieno asia ja me tiedämme sen. Tiedämme myös sen, että koulutustamme ihaillaan ja sen, että menestymme PISA-tutkimuksissa. Ainakin itselleni nämä tiedot ovat olleet kuitenkin lähinnä pintapuolista teoriatietoa. Asioita, jotka vain ovat niin ilman sen suurempaa pohdintaa. Englannissa ollessani ja sen koulutuksesta kuullessani olen kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, etteivät aluksi luettelemani tosiasiat ole millään lailla itsestäänselvyyksiä.

Meille normaalia on eskariin meneminen 6-vuotiaana, siitä ekaluokalle siirtyminen 7-vuotiaana ja peruskoulun päättäminen 16-vuotiaana. Alakoulussa ollessani oli koulussamme yhteensä n. 30 oppilasta. En voinut uskoa, että jonkun luokalla voisi olla 25 oppilasta ja koko koulussa monta sataa oppilasta! Itse tulevana opettajana olen sitä mieltä, etteivät monen sadan oppilaan koulut voi voittaa pienempiä kouluja turvallisuudessaan ja yhteisöllisyydessään, joita itse pidän tärkeinä asioina. Tärkeänä pidän myös sitä, että oppilailla pysyisi sama opettaja vähintäänkin parin vuoden ajan turvallisuuden, jatkuvuuden ja oppilaiden taustojen tuttuuden takia. 

Koulutuksemme on maksuton aina oppimateriaaleja, koulukuljetuksia ja valittamaamme kouluruokailua myöten. Koulupuvuista meille tulee mieleen elokuvat ja söpöt, samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneet lapset. Itsenikin tekee mieli kaivaa kamera esiin joka kerta, kun näen kadulla tallustelevia koululaisia.

Ainakin itse tein ysiluokalla yksittäisissä oppiaineissa valtakunnallisia kokeita ja ne olivat hurjan jännittäviä, olivathan ne samanlaisia ympäri Suomen! Miksi meitä piti muka verrata muihin Suomen ysiluokkalaisiin? Ylioppilaskirjoitukset ne vasta jännittäviä olivatkin... Onneksi kuitenkin vain kymmenen ällän ylioppilaita ruodittiin lehdessä julkisesti.

Englannissa koulunkäynti aloitetaan 5-vuotiaana. Opettajat vaihtuvat oppilailla joka vuosi erityisesti siksi, että maassa pidetään tärkeänä oppilaan saamia mahdollisimman monipuolisia opettajakokemuksia.  Kouluissa opiskelee parhaimmillaan tuhansia opiskelijoita kerrallaan, koska ajatusmallina toimii ”mitä isompi, sen parempi ja tehokkaampi”.

Suurin osa oppilaista käy Briteissä julkista koulua, mutta yksityiskoulujakin on melko paljon. Vanhemmat pystyvät vaikuttamaan lapsensa kouluvalintaan, jota helpottavat vuosittain tehtävät koulujen paremmuuslistat. Valintaan vaikuttaa toki myös se, minkä koulun lukukausimaksuihin vanhemmilla on varaa.

Oppilaat käyttävät täällä koulupukuja, jotteivat erilaisista taustoista tulevat oppilaat erottuisi massasta. Massasta erottamiseen täällä on kuitenkin eri keinot, jotka ovat nimeltään tasoryhmät. Isossa osassa kouluja oppilaat on jaoteltu tasoryhmiin osaamisensa mukaan. Inkluusiota ei täällä juuri tunneta, itse en ainakaan ole kuullut siitä vielä sanaakaan.

Täällä opettajat ovat jatkuvan silmän alla niin opetustyylinsä kuin oppilaidensa menestyksenkin suhteen. Samalla kun meille kerrotaan, että voimme opettajana sulkea oven ja opettaa opetussuunnitelman puitteissa miten lystäämme, pohtivat opiskelijakollegamme täällä hallituksen toiveiden toteuttamissuunnitelmia. Aivan älytöntä, että jopa yliopisto-opettajia tarkkaillaan täällä parempien oppimistulosten toivossa. Kysyessäni brittiopiskelijoilta siitä, pitävätkö opettajat itse tällaista systeemiä hyvänä ja toimivana, sain kieltäviä vastauksia. Perusteluina olivat tarkat hallitukselta tulevat säädökset ja pelko niiden vastaan asettumisesta. En tiedä, haluaisinko olla täällä opettajana, hallituksen orjana ja sätkynukkena. Todennäköisesti en. Oma näkökulmani on tietenkin hyvin erilainen paikallisiin verrattuna, onhan tällaiset toimintatavat heille normaaleja ja siksi varmasti hyväksytympiä.

En väitä, etteikö Englantilaisessa koulutusjärjestelmässä olisi mitään positiivista. Täytyyhän näillä valinnoilla olla syynsä. Uskon, että esimerkiksi tasoryhmiin jako on jossain tapauksissa hyvä asia. Tällöin useampiin oppilaisiin voidaan keskittää se tuen tarve, jonka he tarvitsevat. Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta. Tällaisessa tasoryhmittelyssä oppilaat eivät pääse samalla tavalla oppimaan vertaisiltaan kuin ”sekaryhmissä”. Miten esimerkiksi lähikehityksen vyöhykkeen idea toteutuu tasoryhmissä opiskellessa? Tasoryhmien lisäksi pystyn käsittämään jotenkin myös opettajien tarkkailun ja koulupukujen syyt. Odotankin innolla (toivottavasti) täällä toteutuvaa kouluvierailuamme.

Nyt ymmärrän ainakin hieman teoriaa syvemmin sen, miksi Suomi saa jatkuvasti julkisuutta upean koulutusjärjestelmänsä ansiosta.