Ihmettelemässä

Ihmettelemässä

tiistai 13. tammikuuta 2015

Ihmettelemässä

Yllättävän nopeasti asioita unohtuu, mutta muistelen vielä näin jälkikäteen viimeisiä viikkojani Englannissa.

Viimeinen kampusviikkoni oli opintojen suhteen hyvin kevyt sillä yksi kurssi oli loppunut jo edellisellä viikolla. Maanantain huippuhetki oli viimeisten Bloco Talento-treenien lisäksi runsaasti hilpeyttä herättänyt shoppailuretki keliaakikkosiivoojamme kanssa. Hänen töittensä loputtua starttasimme auton ja ajoimme reilun puolentunnin päässä olevan isomman ruokakauppa-Tescon pihaan. Kaupassa astelin hänen perässään gluteenittomia kuiva-ainehyllyjä ja pakasteosastoa ihastellen ja nostelin ostettavaksi ”näitä sinun on pakko maistaa”-tuotteita. Miksemme olleet tehneet tätä shoppailuretkeä jo aikaisemmin syksyllä?! Hauskaa, miten keliakia yhdistää ihmisiä ja edesauttaa tällaisten odottamattomien kohtaamisten ja tapahtumien syntyä.

Keskiviikkona oli jo useamman viikon pohdintaa aiheuttanut Secret Santa-ilta kämppistemme kesken. Tämä pikkujouluiltamme alkoi kiinalaisen noutoruoan tilaamisella ja jatkui lahjojen avaamisella, joita olimme toisillemme salaisesti ostaneet. Jokaiselle meistä oli arvottu nimi, jolle olimme ostaneet joululahjan korkeintaan 20 punnalla. Omaksi salaiseksi joulupukikseni osoittautui Phip, joka oli ostanut minulle turkoosin sydänkaulakorun sekä valokuvakehyksen, johon hän oli teettänyt valokuviani syksyn ajalta. Olin lahjasta todella, todella otettu! Itkuhan siinä meinasi tulla. Illan aikana kaikki myös kirjoittivat kehykseni taakse minulle pieniä viestejä muistoksi.
Itse sain ostaa lahjan Mariannalle, josta oli tullut syksyn aikana tullut minulle hyvin läheinen ihminen. Hankin pakettiin rumpusormikkaat, jottei valtavan bassorummun soittaminen aiheuttaisi hänelle enää (jo perinteisiksi muodostuneita) rakkoja ja hankaumia. Illan aikana kämppiksemme pääsivät myös ensimmäistä kertaa maistamaan salmaria. Jo salmiakki oli saanut heidät aikaisemmin syksyllä irivistelemään, joten salmarisnapsit olivat odotetusti menestys, jotka saivat aikaan monenlaisia irvistyksiä.



Jed ja salmari
Torstaina olimme päättäneet vihdoin mennä Johannan ja Ainon kanssa sinne Bath Spa:han jossa ei opiskella vaan jossa lillutaan vedessä (kyllä ja aivan, yliopistommekin virallinen nimi on Bath Spa). Suuntasimme siis kylpylään, jonka altaista toista lämmitti aito kuumavesilähde. Lilluminen oli nimenomaan oikea verbi kuvailemaan vedessä oleskelua. Altaita oli kylpylässä kaksi, joissa lillui ihmisten lisäksi ”kelluntapötkylöitä”, joita ihmiset pystyivät ottamaan käyttöönsä lilluntansa helpottamiseksi. Kuumavesilähde-allas oli sijoitettu kylpylän kattoterassille, josta näki yli kaupungin. Harmiksemme taivas oli pilvinen ja vettäkin satoi osan vierailustamme, joten tähtiä emme päässeet illan hämyssä ihailemaan. Altaiden lisäksi kylpylässä oli neljä höyryhuonetta, jotka muistuttivat höyrysaunoja. Jokainen näistä pyöreistä, lasiseinäisistä huoneista oli hajustettu jollain aromilla.



Kylpylänraikkaista tunnelmista me siirryimme Johannan kanssa viimeiselle illalliselle Cindyn kanssa. Meistä ehti tulla syksyn aikana tiimi, joka jakoi murheensa ja ilonsa, itkunsa ja naurunsa. Pitsat söimme rupatellessa, mutta eroamisesta emme juuri jutelleet, emme halunneet aloittaa itkemistä.
Myöhemmin illalla lähdin vielä kämppistemme Mariannan, Phipin, Sophien, Zachin, Jedin ja hänen kaverinsa kanssa pubiin. Itse lähdin kipeän Zachin kanssa jo aikaisemmin takaisin kotiin muiden jatkaessa yötänsä clubille. Bussikuskillamme oli kaulassaan vilkkuva koristenauha ja hän näytti hieman joulupukilta silmälaseissaan ja valkoisessa parrassaan. Minua hymyilytti ja suretti samaan aikaan, olenko oikeasti jättämässä tämän paikan?!



Hyvästelyt jatkuivat seuraavana päivänä, jolloin Marianna ja Johanna lähtivät kasseinensa keskustasta lentokentille. Itse lähdin heitä vielä keskustaan saattamaan, koska tarkoituksenani oli vaellella päivä kaupungilla joululahjoja ostelemassa. Itkuhan siinä taas tuli, eihän sille mitään mahtanut. Vielä parina seuraavanakin päivänä jatkuneet hyvästelyt olivat raskaita, mutta Mariannan hyvästely kaikista raskainta.


Kaupungilla kulkiessani löysin edelleen paikkoja, joihin en ollut aikaisemmin syksyn aikana tutustunut. Kävin mm. kirkossa, jota olin ihastellut ulkoapäin koko syksyn. Sisälle päästyäni minua odotti yllätys. Kirkko näytti puitteiltaan melko tavalliselta kirkolta, mutta siellä toimi kahvila ja näin joulun lähestymisen kunniaksi joulukorttimyyjäiset monine laatikkoineen. Joulukortit oli kategorisoitu sen mukaan, mitä hyväntekeväisyysjärjestöä ostaja kortit ostaessaan tukisi.



Kaupungilla pyörimisen lisäksi aloitin perjantaina pakkaus-urakan, jota jatkoin lauantaina. Pakkaamisen lisäksi aloitin lauantaina siivoamisen. Lauantaina loppujenkin kämppisten joululomille lähdettyä asunto oli hyvin hiljainen. Tuntui siltä, että olen koko rakennuksen ainoa asukki vaikka naapuriblokeissa vielä ihmisiä olikin. Pyörähdin Students Unionin kaupassa saadakseni pesukoneisiin oikeankokoisia kolikoita, pesin pyykkiä ja pyyhin pölyjä.



 Illalla sain onneksi kutsun Q-blokin järjestämälle ”bring everything you have”-illalliselle, johon jokainen toi jakoon kaiken, mitä ruokakaapeissaan yhä syksyn jäljiltä oli. Illallinen olikin monipuolisin, jota olin koko syksynä päässyt maistamaan. Ruoan lisäksi pamauttelimme perinteisiä ”christmas crackereita” eli eräänlaisia pieniä lahjapaketteja, joiden päistä vetämällä paketti pamahtaa ja paljastaa sisältään paperihatun sekä pienen lahjan.






Niinpä valkeni sunnuntai ja viimeinen aamu Bath Spa Universityn Newton-kampuksella, Hiscocks Residencen R-blokin huoneessa 1.3. Olin ajatellut nukkua pitkään, mutten enää osannut. Aamupala ja viimeiset siivoukset. Loppujen leipien hyötykäyttäminen joutsenien ja sorsien ruoaksi. Tavaroiden alas ja ulos raahaaminen. Avainten palauttaminen (, vartijoiden hekotuksesta päätellen asuntolan nimen väärin avainkirjeeseen kirjoittaminen) ja viimeistä kertaa bussilla kampukselta keskustaan lähteminen. Normaalisti istuin aina bussin toisessa kerroksessa ja aina kun minulla oli mahdollisuus toisen kerroksen etupenkkeihin, käytin tämän mahdollisuuden taatusti hyödykseni. Perustelin tätä kaikille sillä, että minun tuli ottaa kaikki ilo irti kaksikerroksisista busseista syksyn aikana. Viimeisellä kampuksen ja keskustan välisellä bussimatkalla jouduin kuitenkin tyytymään alakerran penkkiin valtavien kantamusteni takia. Keskustassa suuntasin samaiseen majataloon, josta minun ja Johannan matka Bathissa oli alkanutkin. Kantamusteni kanssa sisälle tullessa totesinkin majatalon herttaiselle isännälle ympyrän sulkeutuvan. Mies muisti meidän ja kyseli viihtymisestäni Bathissa. Muistipahan hän senkin, että tarvitsin aamiaiseni gluteenittomana.





Sunnuntai-iltana saapui odotettu ystäväni Heidi, joka tuli hakemaan minua kotiin. Maanantaina suuntasimme heti aamusta Roman Baths- museoon ja sieltä kiertelemään kaupungille. Jossain vaiheessa iltapäivää kuulimme vaatekaupassa erittäin tarttuvan ja hymyilyttävän joululaulun, jonka kertosäkeessä önisi aasi. Naureskellen ja kertosäettä toistellen mietimme, miten ihmeessä moinen laulu oli päätynyt kaupan joulusoittolistalle. Myöhemmin Lontoossa ollessamme päätimme selvittää ystävämme Googlen avulla, mistä laulusta mahtoikaan olla kyse. Hakusanat ”christmas donkey song” antoivatkin meille heti ensimmäisessä hakutuloksessa vastauksen meitä vaivanneeseen kysymykseen Youtube-linkkinä. Tästä meitä niin paljon ilahduttaneesta laulusta pääset sinäkin nauttimaan klikkaamalla tästä.






Tiistaina ennen Lontooseen lähtevää bussiamme päätimme kiivetä Alexandra park:in näköalapuistoon eli paikkaan, johon oli aikaisemmalla ihmettelyretkelläni itsekseni päätynyt. Aikaisempi retkeni samaiseen paikkaan oli kulunut idealla ”minne jalat kuljettavat”, joten minulla ei ollut valokuvien lisäksi juurikaan muistikuvia siitä, miten olin puistoon päätynyt. Aika hurjaa ja samalla mahtavaa, miten hyvin sitä voi antautua intuitiolle ilman varsinaista tietoa siitä, missä on kävelemässä. Lieneekin sanomatta selvää, ettemme tosiaan kävelleet Heidin kanssa näköalapaikalle samaa reittiä, jota olin sinne aikaisemmin kävellyt. Lopulta kuitenkin löysimme kapean polun, jota olin tullut alas ja onneksi löysimme, näköalat olivat nimittäin jopa muistamaani upeammat.  Alas kivuttuamme pysähdyimme syömään hulvattoman kokoisia sandwicheja paikassa, jonka olin edellisellä viikolla löytänyt. Ennen bussin lähtöä meillä oli vielä aikaa käväistä The Circus-aukeaman ja keskustan kautta.



photo: Heidi Löppönen

photo: Heidi Löppönen
Matka Lontooseen sujui rattoisasti. Jo aikaisemmin olin ihastellut National Expressin leveätä bussinkäytävää, mukavia nahkaisia penkkejä sekä miellyttävää vessaa. Miksei Matkahuolto voisi ottaa heiltä oppia ja tehdä näin pitkänmatkantaittajien matkasta hieman mukavampaa? Ehkä vielä joskus.


Majapaikkamme ei ollut sieltä normaaleimmasta päästä, sillä olimme ”vuokranneet” käyttöömme kahdeksi yöksi tavallisen asuinhuoneen Lontoon keskustasta. Airbnb- sivuston, josta huoneen olimme vuokranneet, ideana on vuokrata joko omaa asuntoa tai huonetta asunnostaan matkaajien käytettäväksi. Meidän huoneemme oli kuitenkin firman omistama, joka mainosti itseään Air bnb-sivuston kautta, joten täysin sivuston ideologian mukaisesti emme majoittuneet. Huoneemme oli kapeassa kerrostalossa, jossa oli huoneemme lisäksi kaksi muutakin huonetta, joiden kanssa jaoimme keittiön ja vessan. Ketään muita emme kuitenkaan asunnossa tavanneet. Olimme molemmat majoittautumisvaihtoehtoon tyytyväisiä, saimmehan asua lähes Victoria stationin vieressä eikä kahden yön lasku päätä huimannut.

Samana iltana, hyvin nopean majoittautumisen ja kaupassa käynnin jälkeen, suuntasimme Heidin kanssa katsomaan Wicked-musikaalia yhdessä Ainon ja Danielan kanssa. He olivat olleet Lontoossa jo useamman päivän ja ostaneet musikaalilippumme kojusta, joka myy halvemmalla lippuja saman päivän esityksiin.  Wicked oli UPEA kokemus! Istuimme melko ylhäällä suuressa teatterissa, joten itse vuokrasin pari puntaa maksavan kiikarit nähdäkseni yksityiskohtia, ilmeitä ja eleitä paremmin. Esiintyjät olivat varsinaisia multilahjakkuuksia, mutta erityisesti mielettömän hyviä laulajia, joilla näytti olevan lavalla kivaa. Niin kivaa, että itselleni tuli hirmu hinku lavalle. Ei juuri tuolle kyseiselle lavalle vaan oikeastaan mihin vain, jossa pääsisi näyttelemään, laulamaan ja tanssimaan. Samanlainen olo minulle on tullut joskus aikaisemminkin ja mielestäni se on yksi hyvän esityksen merkeistä.


Keskiviikko oli meidän kiertelykaartelupäivä. Varsinaisena määränpäänämme oli eräs sarjakuvaliike, mutta pysähtelimme matkalla mielitekojemme mukaan. Ensimmäinen pysähdys tapahtui Buckinghamin palatsin edustalla, jossa oli juuri paikalle päästyämme meneillään vartijoiden vaihto. Saimmekin todistaa näyttävien torvisoittokunnan ja hevosvartijajoukkion saapumista vähintään satojen muiden ihmisten joukossa. Koko toimitusta emme jääneet seuraamaan vaan jatkoimme matkaamme palatsin vieressä olevaan puistoon, jonka kioskista jäätelöt ostettuamme kävelimme joen vartta eteenpäin.





Puisto oli täynnä oravia ja erilaisia lintuja, jotka anelivat kulkijoilta herkkupaloja.  Aikaisemmin Lontoossa vieraillessani olin tavannut hämmentävän lihavan oravan, mutta tässä puistossa niitä oli kymmenittäin! Jonkin aikaa käveltyämme näin joutsenen lipumassa hyvin lähellä rantaa. Otin kamerani esille ja lähestyin joutsenta, mutta tämäpä hermostui lähestymisestäni, nousi kohti rantaa siivet levällään ja ärähti niin, etten tosiaankaan ehtinyt kuvaa ottamaan vaan hyppäsin taaksepäin. Tappajajoutseneksi nimeämämme lintu ei kuitenkaan välittänyt Heidistä ja tämän kamerasta vaan antoi hänen olla rauhassa. Syy, miksi lintu ei pitänyt minusta, jäänee ikuiseksi mysteeriksi.





Seuraava pysäkkimme oli National Gallery-museo. Museon pihalla istui mies väkertämässä jotain ja hänen edessään kyyristeli muutama nainen ihastelemassa. Lähemmäs tultuamme huomasimme miehen vääntävän sormuksia pienistä metalli-, kupari- ja vastaavista pätkistä. Hänen edessään oli iso kasa valmiiksi väännettyjä, kauniita kiemuraisia sormuksia ja lappu, jossa hän kertoi tuottavansa näin iloa itselleen ja muille. Varsinaista maksua hän ei sormuksistaan pyytänyt, mutta laitoimme kuitenkin muutaman kolikon hänen laatikkoonsa sattumalta samanlaiset sormukset valittuamme. Pihalla oli myös ”leijuvia” ihmispatsaita aina joulupukista noitaan ja Star Wars-tyyppiin (enminäniidennimiätiiä). Museosta poistuessamme näillä patsailla lienee ollut kahvitauko, koska kaikkien puvut roikkuivat tankojen päällä, jotka saivat ihmispatsaat leijumaan. Aikamoinen moka ja illuusion pilaaminen!


Joitakin erikoisnäyttelyitä lukuun ottamatta kaikki Lontoon museot ovat ilmaisia, mikä on mielestäni mahtava juttu. Ilmaisuuden ansiosta museoissa käyvät varmasti nekin, joiden tekemislistalla ne eivät muuten komeilisi kärkipäässä. Nyt museoon voi piipahtaa hetkeksikin ilman kukkaron tyhjentymistä. Vaikka museot ilmaisia ovatkin, keräävät ne vapaaehtoisia lahjoituksia. Mekin laitoimme taskujen pohjilla pyöriviä kolikoita jokaisen museon lahjoituslaatikkoon.







Museossa käymisen jälkeen jatkoimme kävelyä hämärtyvässä illassa löytäen etsimämme sarjakuvaliikkeen sekä ruokaa. Ruoka ja päivän ensimmäinen istumistauko tekivät tehtävänsä ja päätimme jatkaa matkaamme vielä toiselle museolle, Museum of Londonille sekä London eyelle. Askelia kertyikin tämän ja seuraavan päivän aikana runsaasti, emmehän käyttäneet metroja tai muutakaan julkista liikennettä koko Lontoo-aikanamme lentokentälle menoa lukuun ottamatta. Tähän museoon olimme suunnistaneet lähinnä siksi, että olimme kuulleet siellä olevasta Karhuherra Paddington-näyttelystä. Näyttely oli kuitenkin liian suureellinen ilmaisu tämän pienen nurkkauksen kuvailemiseen, jossa Karhuherraa esiteltiin. Tässäkin museossa katseltavaa olisi riittänyt vaikka koko päiväksi, mutta kävimme katselemassa Karhuherra-nurkkauksen lisäksi lähinnä osiota, jossa esiteltiin vanhanajan Englantia.


Museosta poistuttuamme söimme aikaisemmin mukaan ostamamme kuppikakut ja tuumasimme kartan kanssa seuraavaa siirtoamme. Tarkoituksenamme oli päästä London eyen luokse, mutta ensin meidän oli saatava juomista herkullisten leivostemme jälkimainingeissa. Siksipä kiirehdimme pieneen kahvilaan, joka oli juuri sulkeutumassa. Nappasimme juomat ja aloimme juttelemaan kahden myyjän kanssa, jotka laittelivat paikkoja sulkemiskuntoon. Juomat maksettuamme kassalla ollut myyjä kysyi, haluaisimmeko ottaa mukaamme jogurtit, joita he eivät voisi enää seuraavana päivänä myydä. Pakkasimmekin jogurtit mukaamme kiitellen ja suuntasimme ovea kohti. Juuri ennen ulos astumistamme myyjä huikkasi vielä, haluaisimmeko suuria itsepaistettuja keksejä ilmaiseksi mukaamme. Niiden kohtalo oli sama kuin saamillamme jogurteilla, nekin lentäisivät muutaman minuutin päästä roskakoriin, jos emme niitä pelastaisi. Urhea Heidi pakkasikin mukaansa useamman, myöhemmin suussa sulavaksi toteamansa keksin.

Melko pian saavuimme Thames-joen luokse, jonka rantaa pitkin kävelimme kohti suurta maailmanpyörää, London eyetä. Matkan varrella kiersimme joulumarkkinakojuja, ihastelimme jouluvaloja ja tarkkailimme ihmisvilinää. London eye hohkasi utuisen sinistä valoaan jo pitkälle ennen sen alle saapumistamme. Ostimme liput ja nousimme lasiseen vaunuun. Näkymät yli iltaisen Lontoon olivat uskomattoman upeat. Erikokoisia valorykelmiä näkyi silmänkantamattomiin eikä niitä maisemia voinut katsella ihastelematta. Minusta on ihanaa katsella yölennolla maahan, jossa kaupunkien valot näkyvät. Tämä kokemus lasisessa kuplassa Lontoon yllä oli hyvin samankaltainen. En enää yhtään ihmettelekään sitä, miksi maailmanpyörä on nimetty Lontoon silmäksi. London eyeltä huoneellemme päästyä jalat huusivat hoosiannaa enkä olisi halunnut laskea niitä lainkaan pois yläasennosta, jossa niitä pidin seinää vasten sängyllä maaten.








Viimeisenä brittiaamunani torstaina lähdimme heti aamusta viemään tavaroitamme säilytykseen ja sieltä kohti Science Museumia. Matkan varrella pistäydyimme Harrodsilla, tuolla kuuluisassa tavaratalossa monine runsaine osastoineen. Mielemme teki juomista ja minun myös banaania, joten kävelimme muiden osastojen läpi ruoka-osastolle. Juomapullot saatuamme menin ostamaan tiskiltä mukaani vielä banaanin. Tiski oli täynnä miten herkullisempia hedelmiä ja marjoja, mutta silmäni äkkäsivät (yllätys,yllätys) suklaaseen dipatut mansikat. Heidin kauempana odotellessa päätin järjestää hänelle yllätyksen ja ostaa banaanini lisäksi meille molemmille yhdet mansikat. Yllätys olikin suurempi kuin olin odottanut, sillä nämä kaksi mansikkaa maksoivat yhteensä kuusi puntaa eli melkein kahdeksan euroa!? Hämmennyksissäni hintaa uudelleen kysyessäni en kuitenkaan kehdannut enää kieltäytyä mansikoita vaan maksoin ne suu pyöreänä. Oli siinä naurussa pidättelemistä kun tihkusateessa söimme ylikalliita suklaamansikoita. Onneksi ne olivat herkullisia.




Science Museumin vieressä oli luistelukenttä, jossa isot ja pienet luistelijat harjoittelivat hoippuvia liukujaan. Onneksi heillä oli apunaan luistelupingviinejä, jotka pitivät heitä pystyssä. Jään pinnalla oli vesikerros lämpöisen sään vuoksi, joten kaatuminen olisi tuottanut varmasti mustelmien lisäksi myös märkiä vaatteita. Museo itsessään oli jälleen suuri emmekä tutustuneet kunnolla sen kaikkiin osioihin. Kävimme kuitenkin tutkimassa mm. avaruuslentoihin liittyviä asioita.





Museon, syömisen ja tavaroiden hakemisen jälkeen lähdimme juna-asemalle ja sieltä junalla lentokentälle. Olo junan ikkunoista maisemia katsellessa olisi haikea, mutta onnellinen. Lentokentällä jännitimme sitä, oliko matkapuntarini ollut oikeassa ja laukkujemme kilot tasapainossa. Sain molemmat laukkuni ruumaan ongelmitta, mutta jännitys ei loppunut siihen. Siirryimme turvatarkastukseen ja asetin käsimatkatavaralaukkuni (, jonka vetoketju ei laukun täyteläisyydestä johtuen mennyt edes kiinni) ohjeiden mukaisesti turvatarkastushihnalle. Turvaportista käveltyäni laukkuni ei tullutkaan suoraa hihnaa luokseni vaan siirtyi tarkemmin tarkistettavien laukkujen joukkoon. Huokaisin ja menin kertomaan tullivirkailijalle omistavani kyseisen laukun. Niinpä hän iloisesti alkoi purkamaan laukkuani toiseen laatikkoon pyytäen minua avaamaan lähes kaikki pussit ja pehmeästi pakkaamani särkyvät esineet. Itseäni ei kuitenkaan naurattanut, olinhan edellisenä iltana kuluttanut puolisentuntia aikaa siihen, että olin saanut tavarat sullottua tetriksen omaisesti käsimatkatavaralaukkuuni.  Yhden kangaskassipussin aukaistuaan tullivirkailija löysi sieltä tuljaiseksi ostamiani gluteenittomia tuotteita. Kuultuaan minun olevan keliaakikko, hän riemastui kertoen itsekin olevansa keliaakikko ja kysyi, olivatko eräät keksit hyviä. Tilanne oli absurdiudessaan jo minustakin huvittava, mistä näitä keliaakikkoja oikein ilmestyy? Laukun purkaminen oli kuitenkin väärä hälytys, sieltä kun ei löytynyt mitään kiellettyä. Hassunhauskaahan siinä oli sitten yrittää tunkea tavaroita takaisin liian täynnä olleeseen laukkuun…

Toisen jännittävän tilanteen koimme jonottaessamme lähtöportille pääsyämme. Olimme tuudittautuneet ajatukseen siitä, ettei käsimatkatavaroita ikinä punnita. Siksi Heidin laukku oli ihan 10 sallitun kilon rajamailla enkä ollut oman käsimatkatavaralaukkuni kiloja edes punninnut. Sinne kun tungettiin kaikki, mitä ei voitu enää ruumaan meneviin laukkuihin laittaa. Mikäpä muukaan siellä lippujentarkistustiskin vieressä töröttikään kuin puntari. Katsoimme lievässä pakokauhussa Heidin kanssa toisiamme ja toivoimme suuresti, ettei laukkujamme punnittaisi. Loppujen lopuksi Heidin laukku (10,2kg) punnittiin, mutta omani säästyi punnituksella. Ehkäpä lipuntarkastaja ajatteli, ettei kukaan hullu kanna yli kymmentä kiloa olkalaukussa. Onneksi hän ei tiennyt totuutta siitä, miten paljon tavaraa vetoketju auki olevassa ja takilla peitetyssä laukussa olikaan.


Lentomatka ja sen jälkeinen yö Heidin vanhempien luona sujui mukavasti. Ennen Joensuun junaan lähtöä kävimme Heidin ja hänen isänsä kanssa syömässä sekä evästä junaan ostamassa. Vaikka suomea olenkin puhunut päivittäin koko syksyn ajan, oli outoa olla yhtäkkiä täysin suomalaisessa ympäristössä. Oudointa olikin asioida suomeksi ravintolassa, kaupassa ja myöhemmin junassa. Outoa oli myös se, että suomea kuuli ja näki kaikkialla. Välillä sitä silti meinasi unohtaa, ettei suomi olekaan enää salakieli… Juoksin junaan saattajien auttaessa laukkujeni kanssa ja sain kuin sainkin mahtumaan tavarani lähelle istuinpaikkaani.
Joensuussa oli hämärää ja siellä satoi lunta. Onnekseni en joutunut pitkään aseman edessä hytisemään kun Sonja ja myöhemmin myös Panu autolla huristi minua hakemaan.

Koko lähtemis- ja hyvästelyprosessini kulki itselläni vaiheittain. Viikon sisällä lähtivät ystävät ja kämppikset, sunnuntaina muutin pois kampukselta sen hyvästellen, tiistaina sanoin heipat Bathille ja torstaina Englannille. Tämä varmasti helpotti lähtöahdistustani sekä takaisin Suomeen paluuta ja sopeutumista. Asiaa helpotti toki myös rakas ystäväni Heidi, joka tuli minua takaisin Suomeen hakemaan.

Briteistä lähdöstä on kulunut kohta kuukausi ja perjantaina alkaa jo Savonlinna-arki. Heti Suomeen palattuani ja pitkin joululomaani olen saanut vastailla kysymyksiin siitä, miltä nyt tuntuu/mikä oli parasta/mikä jäi harmittamaan. Ainakin ensimmäiset pari Suomi-viikkoani ovat kuitenkin menneet jonkinlaisessa suomibrittisuomi-pöllyssä. Olo on ollut ja on edelleen epätodellinen, olinko tosiaan jossain? Sen, että on ollut syksyn poissa Suomesta ja perusarjesta, huomaa pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, ettei tunnista tai osaa laulaa radiossa soivia hittibiisejä tai muista punnita kaupassa hedelmiä. Jouluna hautausmaalla käydessämme meinasin ärähtää Panulle siitä, että hän kääntyi autolla olevinaan väärälle puolelle tietä.

Vaikka olenkin puhunut melko paljon Bathista ja sen ihmisistä, en täällä voi kuitenkaan muistella kenenkään kanssa yhdessä. Esimerkiksi sitä…

kuinka jumituimme Enan kanssa aina käytävälle juttelemaan…

tai sitä, kuinka intohimoisia britit olivat joulujumppereiden ja teen suhteen…

tai sitä, miltä Mariannan juttelu skypessä kreikaksi tai jatkojen viettäminen keittiössä kuulosti…

tai sitä, miten vaikea se yksi sambarytmi olikaan.

Nykyään on onneksi helppoa pitää yhteyttä ihmisiin, vaikkei se tietenkään ole sama asia kuin yhdessä eläminen, opiskeleminen ja harrastaminen. Useampi syksyn aikana tapaamista ihmisistä on luvannut tulla vierailemaan suomeen ja toivon suuresti, että nämä lupaukset eivät jää vain puheeksi.  Itsekin olen luvannut Bathin lisäksi mennä käymään ainakin Hollannissa sekä Ruotsissa… ja on meillä suomitiiminkin kanssa ollut puhetta järjestää muistelutreffit jo kevään aikana.

Vaihtosyksystä on vaikeaa alkaa kertomaan kysymyksen ”minkälaista siellä oli, kannattiko lähteä” jälkeen. Kannatti todellakin lähteä, mutta juttuja syksystä tulee varmasti paremmin kerrottua arjessa silloin, kun niitä mieleen tulee.
”Ihanaa olla kotona”- olo kesti joulukuun, ikävä Bathiin on alkanut kalvaa vasta tammikuun alkaessa. Varsinkin kevätlukukauden siellä alkaminen ja Bloco Talenton ekat treenit saivat minut vilkuilemaan kelloa ja huokailemaan. He jatkavat elämäänsä siellä, minä täällä. Vielä me kuitenkin tapaamme.

Se, että uskalsin hakea vaihto-opiskelijaksi ja pärjäsin siellä ollessani, on minulle valtavan suuri asia. Vaikka tiedän oppineeni paljon, uskon tämän syksyn mahtavuuden ja opettavuuden valkenevan minulle kunnolla vasta myöhemmin. Olen päässyt ihmettelemään niin paljon kaikkea; arkea, ihmisiä, tapahtumia ja tapoja. Enpä olisi elokuussa blogini nimen päättäessäni arvannut, miten totuudenmukainen se lopulta olisikaan. 

sunnuntai 7. joulukuuta 2014

Kamalan ihanaa, ihan(an) kamalaa


Iltaisin kuulen usein pöllöjen tai huuhkajien huhuilua ikkunani takana, niin myös nyt. Hassua.

Tännekin on pitkän ja lämpöisen syksyn jälkeen tullut talvi. Lämpötila huitelee +5 ja +10 asteen välillä, mutta se tuntuu huomattavasti kylmemmältä asuntolan surkean lämmitysjärjestelmän ja ohuiden ikkunoiden takia. Patteri on päällä vain iltaisin eikä se silloinkaan lämmitä tarpeeksi. Nukkumaan mennessä laitankin villasukat jalkaan, hupparin päälle ja kömmin peiton sekä viltin alle. Talvelta täällä ei kuitenkaan näytä näin suomalaisen näkökulmasta, ympäri vuoden vihreänä pysyvä nurmikko ja lähes päivittäin paistava aurinko pitävät siitä huolen. Yhtenä päivänä keskustelin Bathin "kylmästä" säästä yhdessä espanjalaisen vaihtarin, Marthan kanssa. Hän sanoi tulevansa ikävöimään lähes kaikkea tässä syksyssä säätä lukuun ottamatta. Häntä kun odottaa kotona 20 plussa-asteen lämpötilat. Kontrastiksi näille useampien ihmisten kanssa käydyille keskusteluille siitä, onko Bathissa nyt kylmä vai ei, vaihdoinkin hetkeksi Facebookin profiilikuvani neljän vuoden takaiseen 30 asteen pakkaskuvaan. Olen saanut kyseisellä kuvalla aikaiseksi syviä huokauksia ja kauhistelevia ilmeitä Olen kuitenkin painottanut sitä, että Suomessa voi olla myös 30 astetta lämmintä. En tiedä, uskotaanko näitä vakuutteluja enään pakkaskuvani jälkeen...

Toissatorstai alkoi aamupalalla, jolla sain korkata keliaakikko-siivoojan lupauksensa mukaisesti tuoman tuoreen gluteenittoman leivän suoraan paikallisesta leipomosta. Ehkei se smalltalk ihan turhaa hommaa ole aamu-unisenakaan! Aamupäivä jatkui jännittävän innostuneesti, sillä tänään oli se päivä, jolloin pääsisin opettamaan oikeita koulupukuisia brittilapsia yhdessä viiden muun draamaryhmäläiseni kanssa. Olin ennen kyseistä opetuspäivää hihkunut ryhmäläisilleni innostustani (, jota nämä britit eivät ymmärtäneet) ja kysellyt, olisiko koulussa jotain erityistä, jota minun olisi hyvä etukäteen. Mitään ihmeempää he eivät silloin minulle maininneet. Siksi huolestuinkin hieman, kun yksi ryhmäläisistäni sanoi poistaneensa edellisenä iltana kynsilakat ihan vain varmuuden vuoksi. Klunks.

Hannah Abbots Junior- koulun oppilaat viettivät välituntiaan rauta-aitojen takana, joka erotti heidät lähiöstä, jossa koulu sijaitsi. Porttia ei noin vain avattukaan vaan meidän täytyi kertoa ovipuhelimeen siellä olemisen tarkoituksemme, jotta pääsimme sisään. Sisään päästyämme huomasin oppilaiden kyselevän toisiltaan, olimmekohan me NIITÄ Bath Spa:n opiskelijoita. Meitä oli siis selvästi osattu odottaa, olihan meitä opiskelijakokoonpanoja menossa draamaopeilemaan yhtensä kolmeen eri rinnakkaisluokkaan. Ennen luokkiin pääsyä meidän täytyi ilmoittautua koulun vastaanotossa, jossa kirjoitimme nimemme ja saapumisaikamme lomakkeeseen, jonka täytimme poistumisajallamme myöhemmin. Tällainen käytäntö on kaikilla kouluun tulevilla lapsilla ja aikuisilla, niin tutuilla kuin vieraillakin. Jos oppilas poistuu päivän aikana esimerkiksi hammaslääkäriin, on hänen kirjoitettava nimensä lomakkeeseen. Sama käytäntö on kuulemma suurimmassa osassa kouluja ja syynä siihen on turvallisuus. Lomakkeen täytön jälkeen laitoimme "Student"- laput kaulaamme ja siirryimme opettajan johdattamana luokkahuoneeseen.



















Luokkahuoneeseen saavuttuani kysyin opettajalta lupaa ottaa joitakin kuvia luokkahuoneessa. Kertoessani olevani suomalainen luokanopettajaopiskelija ja käymässä ensimmäistä kertaa brittiläisessä koulussa, innostui hän esittelemään myös muita luokkahuoneita omansa lisäksi. Luokkia kierrellessä ja kuvia ottaessani juttelin samalla opettajan kanssa niitä näitä. Koulu, jossa olimme nyt käymässä, on yksi Bathin suurimmista kouluista. Oppilaita joka luokassa on lähes aina yli 30, mutta näin on usein myös pienemmissä kouluissa. Ainoana poikkeuksena on alle 7-vuotiaiden luokat, joissa ei rajoituksen takia saa olla yli 30 oppilasta. Lounasbokseista kuvaa ottaessani tuli puheeksi koululounas ja se, kuinka meillä ei lounasbokseja koulussa näy ilmaisen kouluruoan ansiosta. Myös tässä koulussa oli alettu tarjoilemaan lounasta syyskuussa 1.85 punnan hintaan. Opettajan mielestä koulun rahoja tosin voisi käyttää hyödyllisemminkin.


Opettajia kutsutaan täällä yleisesti sukunimellä, me kuitenkin esittelimme itsemme oppilaille etunimillä. Miss Vuojolaisessa olisikin voinut olla itselläni naurussa pidättelemistä. Oppitunti sujui kokonaisuudessaan hyvin. Itse ohjasin loppukeskustelun lisäksi yhden lämmittelyleikin. Tämän taskuvaras-leikin ohjeiden kertomisen jälkeen kysyin oppilailta, olisiko heillä mitään kysyttävää. Tarkentavia kysymyksiä tuli oppilailta useampiakin ja vaikken kaikkia niistä ymmärtänyt, ei se opekavereideni avun vuoksi haitannut. Tunnin aikana ilahduin siitä, kuinka pystyin tukemaan ja tsemppaamaan, kyselemään ja ihastelemaan oppilaiden tekemisiä aivan kuin suomalaistenkin lasten kanssa. Kyllä taas enkkuitsetunto nousi kohisten!

Tunnin lopuksi saimme kiitoksia sekä oppilaiden omalta opettajalta, meidän draamaopettajaltamme sekä oppilailta itseltään. Oppilaat kuvailivat draamatuntia mm. seuraavanlaisilla adjektiiveilla: ”amazing, epic, hilarious, fabulous, shocking (in a good way), great and everything was best”. Ennen takaisin yliopistolle lähtöämme sai hymyn aikaiseksi vielä mainos koulun seinässä, jossa kerrottiin tapahtumassa tarjoiltavan ilmaista viiniä. Vaikka mainos tietenkin oli vanhemmille suunnattu, huvitti sen olemassaolo koulun seinässä itseäni kovasti. Miksei meidän vanhempainilloissa tai muissa tarjoilla viiniä?!


Myöhemmin samana päivänä lähdin ihmettelemään paikallisten sekä turistien suosiossa olevien Bathin joulumarkkinoiden avajaispäivää. Markkinoiden ansiosta kaupungin yllä leijaileekin jo joulun tuntu. Bathin sielun eli kirkon edustan penkit ovat kadonneet ja ne on korvattu pienillä puisilla markkinakojuilla. Näitä suloisia, pienin lampuin koristeltuja kojuja tosin löytyy ympäri keskustaa yli 170 kipaletta. Kojuissa myydään toinen toistaan parempia lahjaideoita suklaaviinistä joulukoristeisiin, Ipad-koteloihin ja koruihin, herkkuihin ja liinoihin.  Ostin ja kirjoitin ihmettelyn lomassa kortin, jonka lähettämistä olen suunnitellut koko syksyn ajan. Kortti lähti lukioni opettajalle, jonka englanninkursseilla kamppailin, itkin ja lopulta selvisin ylioppilaskirjoituksista hengissä.




Roomalaisten kylpylöiden ja Primarkin väliin on noussut näyttävä karuselli, jonka valot loistavat kilpaa lukuisten erilaisten jouluvalojen kanssa. Karuselli pyörii nauravaisia ihmisiä mukanaan oikeastaan joka kerta, kun siitä ohi kuljen. Eräällä kerralla huomioni kiinnitti vanha pariskunta, jotka olivat silminnähden riemuissaan siitä, että olivat päättäneet sijoittaa pari kolikkoa karuselliin pääsemiseen. Naurattamaan minua alkoi siinä vaiheessa, kun mummo ja pappa alkoivat poseeraamaan papan puhelimen ruudulle selfien merkeissä. Tällöin en voinut vastustaa kiusausta kaivaa omaakin kameraani esille. En ehtinyt ikuistamaan mummon ja papan selfie-hetkeä, mutta kyseisten selfieiden tarkastelun sain napattua kamerani muistikortille.


Toissaviikonloppu, niin kuin koko kulunut viikkokin on kulunut esseetä pyöritellessä, joka on ehdottomasti syksyni haastavin tehtävä. Kriittinen essee 18-sivuisesta tutkimusartikkelista sitä referoiden, sen luotettavuutta pohtien ja omia päätelmiä lopputuloksesta tehden ei olisi helppo suomeksikaan. Se, että tuskailin teorian omin sanoin pyörittämistä keväällä kandia tehdessäni, ei ollut mitään verrattuna englanniksi pyörittämiseen. Sanamäärä ei onneksi ole täysi mahdottomuus, mutta kyllä 1800 sanaakin saavat tuskanhien aikaiseksi. Käytännössä tekstin omiksi sanoiksi pyörittäminen on edennyt seuraavalla tavalla:

Tärkeiksi näkemieni lauseiden kirjoitus sellaisenaan word-tiedostoon --> kopioiminen google-kääntäjään ymmärrykseni varmistamiseksi --> muutamien sanojen tarkistus sanakirja.org:in avulla --> lauseiden uudelleen muotoileminen omaan tekstiin. Erityisen hulvatonta tämä ruljanssi on ollut silloin, kun netti on suostunut toimimaan ainoastaan silloin tällöin ja silloinkin vain pätkittäin. Tällöin suomennusta on tehty puhelimessa toimivaa nettiä hyödyntäen.

Kyseisen esseen lisäksi minulla on vielä yksi essee kirjoitettavanani, mutta sen palautus on vasta tammikuun loppupuolella. Olisin halunnut saada kaikki syksyn hommat täällä tehtyä, mutten toisaalta halua kuluttaa viimeistä (!!?!?!?!?!!!??) Bath-viikkoani esseetä näpyttäen. Siksi olenkin päättänyt jättää tuon esseen suosiolla joulun jälkeen kirjoitettavaksi.

Essee-höyryissä

Oman jouluoloni sai aikaiseksi viime keskiviikon Christmas Carol Bath Abbey-kirkossa. Jonotimme Cindyn kanssa kirkkoon luullen, että kyseessä on kuoron joulukonsertti. Kyllähän se kuorokin siellä lauloi, mutta välissä luettiin jouluisia Raamatun tekstejä ja laulettiin koko seurakunnan kanssa, joka täytti kaikki suuren kirkon penkit. Konsertin sijasta olimmekin päätyneet jumalanpalvelukseen, mutta asia ei itseäni harmittanut. Pidän kirkoista ja tällaisista toimituksista, vaikken itseäni kovin uskonnolliseksi koekaan.

Koko toimituksen ajan mietimme Cindyn kanssa, mikä Christmas Carol oikeastaan onkaan? Päädyimme kuitenkin siihen lopputulokseen, että yhdessä laulamamme laulut (, jotka muuten laulettiin aina seisaaltaan) olivat kyseisiä Caroleita. Varmuutta asiaan emme kuitenkaan ole ainakaan vielä saaneet.


Torstain ja perjantain välisenä yönä klo.3.30 päätti joku hassunhauskana vitsinä lyödä lasin rikki "riko lasi, jos tulipalo syttyy"-laatikosta ja herättää näin koko rakennuksen kaikkine ihmisineen. Palohälytyksen alkaessa ei tosiaan tarvinnut miettiä kahta kertaa, että onko kyseessä palohälytys vai ei. Ääni hälyttimessä on niin järkyttävän kova, että nousin sängystä hyvin nopeasti ja siirryin muiden kanssa ulos hytisemään. Onneksi meidän ei tarvinnut olla ulkona viittätoista minuuttia kauempaa. Seuraavana aamuna meidän blokista nukkui tosin pommiin puolet koko porukasta, itseni mukaan lukien..

Perjantaina oli viimeinen keikkani Bloco Talenton riveissä. Ennen Nestiä ja Carneval Night:ia kävimme syömässä muutamien sambalaisten kanssa japanilaisessa Wagamama- ravintolassa. Nälkäistä ruoan odotustamme vauhdittivat origamit ja syömäpuikot.



Nestiin saapuessamme porukkaa ei sambalaisten lisäksi ollut juurikaan. Mietin itsekseni, että tulisiko yksittäisten kavereidemme lisäksi paikalle muita ollenkaan.. Valmistautuessamme omaan keikkaamme kasvomaalein ja meitä edeltävä sambabändin soittoon tanssiessa, alkoi porukkaa valumaan baariin. Keikkamme alkaessa baarin ”klubipuoli” eli keikkapaikkamme oli jo niin täynnä, etteivät portsarit voineet päästää kaikkia halukkaita edes sisään. Rummutin sydämeni kyllyydestä, tanssin, nauroin ja hikoilin.

Bloco Talento, sen keikkareissut ja erityisesti ihmiset ovat antaneet syksyyni niin paljon! Ensimmäisen keikkareissumme jälkeen tunsin kotoutuneeni Bathiin ja osan ihmisistä kanssa olen viettänyt aikaa varsinaisen sambaamisen ulkopuolellakin, erityisesti Mariannan ja Silaksen. Olenkin kiitollinen Johannalle, joka bongasi Bloco Talenton fuksiviikolla ja siitä innostuneena tupsahdimme heidän ensimmäisiin treeneihin. Johannaa ei sambakärpänen puraissut, minusta se haukkasi mehevän palasen. Huomenna on vikat Bloco-treenit ja joudun jättämään sambarummutuksen taka-alalle. Voi kuitenkin olla, että rumpukärpäsen ruokkimista täytyy jatkaa Savonlinnassakin jollakin tavalla. Tämän syksyn jälkeen voin ymmärtää hieman enemmän jopa rumpali-veljeäni, joka rummuttaa aina ja kaikkialla. Olen huomannut nimittäin harrastavani sitä samaa aina musiikkia kuullessani…






Photo: Johanna Heinonen

Photo: Johanna Heinonen

Oma itsenäisyyspäivänviettoni oli tänä vuonna hyvin erilainen aikaisempiin vuosiin verrattuna. Neljän ja puolen tunnin yöunien jälkeen hyppäsin sekalaisen vaihtarijoukon kanssa bussiin, joka vei meidät noin tunnin päässä olevaan Longleat Safari & Adventure-puistoon. Kyseisessä puistossa oli myös joulunajan kunniaksi kiinalainen valofestivaali, joka kattoi kymmeniä silkkivaloteoksia ympäri aluetta. Alueeseen tutustumisen aloitimme safarilla, jossa ajoimme linja-autolla vapaina olevien eläinten keskellä. Apinoita emme suureksi harmikseni päässeet katsomaan, koska linja-autokuski ei halunnut ottaa riskiä auton hajoamisesta leikkisten apinoiden toimesta. Kauempaa katsottuna näinkin, kuinka apinat tosiaan hyppelivät alueella ajavien autojen päällä.







Safarin jälkeen minä, Johanna, Aino ja Daniela lähdimme tutkimaan aluetta kävellen. Aluksi tutustuimme valtaisaan Longleat houseen, jonka sisällä asusti satuhahmoja. Samaisen talon alakerrassa syödyn välipalan jälkeen kiertelimme alueella tavaten lisää eläimiä ja vieraillen Posti-Paten kotikylässä.







Olisin niin halunnut ostaa tämän rouvan Hönölle kaveriksi!
Kävimme katsomassa myös ”uskomattomalla naamiaisshowlla” mainostetun kiinalaisesityksen. Akrobaatit ja varsinkin mainostettu naamiaisesitys olivat hienoja, mutta erityisesti huomioni herätti esityksen tympääntynyt juontaja. Hän tuli lavalle, viritti tekohymyn naamalleen, lausui automaationa ulkoa opettelemansa ja useamman kerran päivässä toistamansa repliikit, poistuen sitten nopeasti lavalta mököttämään tuoliinsa. Mies oli niin huono juontaja, että se oli jo viihdyttävää.

Puoltatoista tuntia ennen kampukselle takaisin lähtöämme syttyivät valofestivaalin valot. Näky oli upea! Lukuisat eläinhahmot, kasvit ja rakennelmat tuhansine valoineen saivat minut mykistymään ja kamerani laulamaan. Viimeisenä pääsimme vielä ihastelemaan suurta laulavaa joulukuusta, jonka oksilla valot tanssivat musiikin tahdissa.















Lauantai-iltana vietimme eräänlaisia läksiäisiä, sillä kyseessä oli viimeinen iltani ennen brittikaverini Silaksen kampukselta lähtöä. Iltaa vietimme muutamien sambalaisten kanssa ruokaa ja gluteenittomia herkkuja syöden. Olin niin otettu siitä gluteenittomuuden määrästä, että sydämeni meinasi pakahtua! Myöhemmin illalla katsoimme vielä Silaksen ja Hannahin kanssa kummallista brittisarjaa ja tulipahan ensimmäiset lähtöitkutkin jo itkettyä.

Olo on niin hämmentävä kaksijakoinen täältä lähdön suhteen! Täällä on ollut kamalan ihanaa, mutta ihanaa on lähteä kotiinkin. Toisaalta ihan kamalaa jättää tämä paikka ja nämä ihmiset. Siinä kamaluudessakin on kuitenkin ihanuutensa, tarkoittaahan se omalla tavallaan sitä, että täällä vietetyllä ajalla on ollut aidosti merkitystä. Viikon päästä olen jo muuttanut kampukselta pois, mihin tämä aika oikein on kadonnut?