Ihmettelemässä

Yllättävän nopeasti asioita unohtuu, mutta muistelen vielä näin jälkikäteen viimeisiä viikkojani Englannissa.

Viimeinen kampusviikkoni oli opintojen suhteen hyvin kevyt sillä yksi kurssi oli loppunut jo edellisellä viikolla. Maanantain huippuhetki oli viimeisten Bloco Talento-treenien lisäksi runsaasti hilpeyttä herättänyt shoppailuretki keliaakikkosiivoojamme kanssa. Hänen töittensä loputtua starttasimme auton ja ajoimme reilun puolentunnin päässä olevan isomman ruokakauppa-Tescon pihaan. Kaupassa astelin hänen perässään gluteenittomia kuiva-ainehyllyjä ja pakasteosastoa ihastellen ja nostelin ostettavaksi ”näitä sinun on pakko maistaa”-tuotteita. Miksemme olleet tehneet tätä shoppailuretkeä jo aikaisemmin syksyllä?! Hauskaa, miten keliakia yhdistää ihmisiä ja edesauttaa tällaisten odottamattomien kohtaamisten ja tapahtumien syntyä.

Keskiviikkona oli jo useamman viikon pohdintaa aiheuttanut Secret Santa-ilta kämppistemme kesken. Tämä pikkujouluiltamme alkoi kiinalaisen noutoruoan tilaamisella ja jatkui lahjojen avaamisella, joita olimme toisillemme salaisesti ostaneet. Jokaiselle meistä oli arvottu nimi, jolle olimme ostaneet joululahjan korkeintaan 20 punnalla. Omaksi salaiseksi joulupukikseni osoittautui Phip, joka oli ostanut minulle turkoosin sydänkaulakorun sekä valokuvakehyksen, johon hän oli teettänyt valokuviani syksyn ajalta. Olin lahjasta todella, todella otettu! Itkuhan siinä meinasi tulla. Illan aikana kaikki myös kirjoittivat kehykseni taakse minulle pieniä viestejä muistoksi.

Itse sain ostaa lahjan Mariannalle, josta oli tullut syksyn aikana tullut minulle hyvin läheinen ihminen. Hankin pakettiin rumpusormikkaat, jottei valtavan bassorummun soittaminen aiheuttaisi hänelle enää (jo perinteisiksi muodostuneita) rakkoja ja hankaumia. Illan aikana kämppiksemme pääsivät myös ensimmäistä kertaa maistamaan salmaria. Jo salmiakki oli saanut heidät aikaisemmin syksyllä irivistelemään, joten salmarisnapsit olivat odotetusti menestys, jotka saivat aikaan monenlaisia irvistyksiä.

Jed ja salmari

Torstaina olimme päättäneet vihdoin mennä Johannan ja Ainon kanssa sinne Bath Spa:han jossa ei opiskella vaan jossa lillutaan vedessä (kyllä ja aivan, yliopistommekin virallinen nimi on Bath Spa). Suuntasimme siis kylpylään, jonka altaista toista lämmitti aito kuumavesilähde. Lilluminen oli nimenomaan oikea verbi kuvailemaan vedessä oleskelua. Altaita oli kylpylässä kaksi, joissa lillui ihmisten lisäksi ”kelluntapötkylöitä”, joita ihmiset pystyivät ottamaan käyttöönsä lilluntansa helpottamiseksi. Kuumavesilähde-allas oli sijoitettu kylpylän kattoterassille, josta näki yli kaupungin. Harmiksemme taivas oli pilvinen ja vettäkin satoi osan vierailustamme, joten tähtiä emme päässeet illan hämyssä ihailemaan. Altaiden lisäksi kylpylässä oli neljä höyryhuonetta, jotka muistuttivat höyrysaunoja. Jokainen näistä pyöreistä, lasiseinäisistä huoneista oli hajustettu jollain aromilla.

Kylpylänraikkaista tunnelmista me siirryimme Johannan kanssa viimeiselle illalliselle Cindyn kanssa. Meistä ehti tulla syksyn aikana tiimi, joka jakoi murheensa ja ilonsa, itkunsa ja naurunsa. Pitsat söimme rupatellessa, mutta eroamisesta emme juuri jutelleet, emme halunneet aloittaa itkemistä.

Myöhemmin illalla lähdin vielä kämppistemme Mariannan, Phipin, Sophien, Zachin, Jedin ja hänen kaverinsa kanssa pubiin. Itse lähdin kipeän Zachin kanssa jo aikaisemmin takaisin kotiin muiden jatkaessa yötänsä clubille. Bussikuskillamme oli kaulassaan vilkkuva koristenauha ja hän näytti hieman joulupukilta silmälaseissaan ja valkoisessa parrassaan. Minua hymyilytti ja suretti samaan aikaan, olenko oikeasti jättämässä tämän paikan?!

Hyvästelyt jatkuivat seuraavana päivänä, jolloin Marianna ja Johanna lähtivät kasseinensa keskustasta lentokentille. Itse lähdin heitä vielä keskustaan saattamaan, koska tarkoituksenani oli vaellella päivä kaupungilla joululahjoja ostelemassa. Itkuhan siinä taas tuli, eihän sille mitään mahtanut. Vielä parina seuraavanakin päivänä jatkuneet hyvästelyt olivat raskaita, mutta Mariannan hyvästely kaikista raskainta.

Kaupungilla kulkiessani löysin edelleen paikkoja, joihin en ollut aikaisemmin syksyn aikana tutustunut. Kävin mm. kirkossa, jota olin ihastellut ulkoapäin koko syksyn. Sisälle päästyäni minua odotti yllätys. Kirkko näytti puitteiltaan melko tavalliselta kirkolta, mutta siellä toimi kahvila ja näin joulun lähestymisen kunniaksi joulukorttimyyjäiset monine laatikkoineen. Joulukortit oli kategorisoitu sen mukaan, mitä hyväntekeväisyysjärjestöä ostaja kortit ostaessaan tukisi.

Kaupungilla pyörimisen lisäksi aloitin perjantaina pakkaus-urakan, jota jatkoin lauantaina. Pakkaamisen lisäksi aloitin lauantaina siivoamisen. Lauantaina loppujenkin kämppisten joululomille lähdettyä asunto oli hyvin hiljainen. Tuntui siltä, että olen koko rakennuksen ainoa asukki vaikka naapuriblokeissa vielä ihmisiä olikin. Pyörähdin Students Unionin kaupassa saadakseni pesukoneisiin oikeankokoisia kolikoita, pesin pyykkiä ja pyyhin pölyjä.

 Illalla sain onneksi kutsun Q-blokin järjestämälle ”bring everything you have”-illalliselle, johon jokainen toi jakoon kaiken, mitä ruokakaapeissaan yhä syksyn jäljiltä oli. Illallinen olikin monipuolisin, jota olin koko syksynä päässyt maistamaan. Ruoan lisäksi pamauttelimme perinteisiä ”christmas crackereita” eli eräänlaisia pieniä lahjapaketteja, joiden päistä vetämällä paketti pamahtaa ja paljastaa sisältään paperihatun sekä pienen lahjan.

Niinpä valkeni sunnuntai ja viimeinen aamu Bath Spa Universityn Newton-kampuksella, Hiscocks Residencen R-blokin huoneessa 1.3. Olin ajatellut nukkua pitkään, mutten enää osannut. Aamupala ja viimeiset siivoukset. Loppujen leipien hyötykäyttäminen joutsenien ja sorsien ruoaksi. Tavaroiden alas ja ulos raahaaminen. Avainten palauttaminen (, vartijoiden hekotuksesta päätellen asuntolan nimen väärin avainkirjeeseen kirjoittaminen) ja viimeistä kertaa bussilla kampukselta keskustaan lähteminen. Normaalisti istuin aina bussin toisessa kerroksessa ja aina kun minulla oli mahdollisuus toisen kerroksen etupenkkeihin, käytin tämän mahdollisuuden taatusti hyödykseni. Perustelin tätä kaikille sillä, että minun tuli ottaa kaikki ilo irti kaksikerroksisista busseista syksyn aikana. Viimeisellä kampuksen ja keskustan välisellä bussimatkalla jouduin kuitenkin tyytymään alakerran penkkiin valtavien kantamusteni takia. Keskustassa suuntasin samaiseen majataloon, josta minun ja Johannan matka Bathissa oli alkanutkin. Kantamusteni kanssa sisälle tullessa totesinkin majatalon herttaiselle isännälle ympyrän sulkeutuvan. Mies muisti meidän ja kyseli viihtymisestäni Bathissa. Muistipahan hän senkin, että tarvitsin aamiaiseni gluteenittomana.

Sunnuntai-iltana saapui odotettu ystäväni Heidi, joka tuli hakemaan minua kotiin. Maanantaina suuntasimme heti aamusta Roman Baths- museoon ja sieltä kiertelemään kaupungille. Jossain vaiheessa iltapäivää kuulimme vaatekaupassa erittäin tarttuvan ja hymyilyttävän joululaulun, jonka kertosäkeessä önisi aasi. Naureskellen ja kertosäettä toistellen mietimme, miten ihmeessä moinen laulu oli päätynyt kaupan joulusoittolistalle. Myöhemmin Lontoossa ollessamme päätimme selvittää ystävämme Googlen avulla, mistä laulusta mahtoikaan olla kyse. Hakusanat ”christmas donkey song” antoivatkin meille heti ensimmäisessä hakutuloksessa vastauksen meitä vaivanneeseen kysymykseen Youtube-linkkinä. Tästä meitä niin paljon ilahduttaneesta laulusta pääset sinäkin nauttimaan klikkaamalla tästä.

Tiistaina ennen Lontooseen lähtevää bussiamme päätimme kiivetä Alexandra park:in näköalapuistoon eli paikkaan, johon oli aikaisemmalla ihmettelyretkelläni itsekseni päätynyt. Aikaisempi retkeni samaiseen paikkaan oli kulunut idealla ”minne jalat kuljettavat”, joten minulla ei ollut valokuvien lisäksi juurikaan muistikuvia siitä, miten olin puistoon päätynyt. Aika hurjaa ja samalla mahtavaa, miten hyvin sitä voi antautua intuitiolle ilman varsinaista tietoa siitä, missä on kävelemässä. Lieneekin sanomatta selvää, ettemme tosiaan kävelleet Heidin kanssa näköalapaikalle samaa reittiä, jota olin sinne aikaisemmin kävellyt. Lopulta kuitenkin löysimme kapean polun, jota olin tullut alas ja onneksi löysimme, näköalat olivat nimittäin jopa muistamaani upeammat.  Alas kivuttuamme pysähdyimme syömään hulvattoman kokoisia sandwicheja paikassa, jonka olin edellisellä viikolla löytänyt. Ennen bussin lähtöä meillä oli vielä aikaa käväistä The Circus-aukeaman ja keskustan kautta.

photo: Heidi Löppönen

photo: Heidi Löppönen

Matka Lontooseen sujui rattoisasti. Jo aikaisemmin olin ihastellut National Expressin leveätä bussinkäytävää, mukavia nahkaisia penkkejä sekä miellyttävää vessaa. Miksei Matkahuolto voisi ottaa heiltä oppia ja tehdä näin pitkänmatkantaittajien matkasta hieman mukavampaa? Ehkä vielä joskus.

Majapaikkamme ei ollut sieltä normaaleimmasta päästä, sillä olimme ”vuokranneet” käyttöömme kahdeksi yöksi tavallisen asuinhuoneen Lontoon keskustasta. Airbnb- sivuston, josta huoneen olimme vuokranneet, ideana on vuokrata joko omaa asuntoa tai huonetta asunnostaan matkaajien käytettäväksi. Meidän huoneemme oli kuitenkin firman omistama, joka mainosti itseään Air bnb-sivuston kautta, joten täysin sivuston ideologian mukaisesti emme majoittuneet. Huoneemme oli kapeassa kerrostalossa, jossa oli huoneemme lisäksi kaksi muutakin huonetta, joiden kanssa jaoimme keittiön ja vessan. Ketään muita emme kuitenkaan asunnossa tavanneet. Olimme molemmat majoittautumisvaihtoehtoon tyytyväisiä, saimmehan asua lähes Victoria stationin vieressä eikä kahden yön lasku päätä huimannut.

Samana iltana, hyvin nopean majoittautumisen ja kaupassa käynnin jälkeen, suuntasimme Heidin kanssa katsomaan Wicked-musikaalia yhdessä Ainon ja Danielan kanssa. He olivat olleet Lontoossa jo useamman päivän ja ostaneet musikaalilippumme kojusta, joka myy halvemmalla lippuja saman päivän esityksiin.  Wicked oli UPEA kokemus! Istuimme melko ylhäällä suuressa teatterissa, joten itse vuokrasin pari puntaa maksavan kiikarit nähdäkseni yksityiskohtia, ilmeitä ja eleitä paremmin. Esiintyjät olivat varsinaisia multilahjakkuuksia, mutta erityisesti mielettömän hyviä laulajia, joilla näytti olevan lavalla kivaa. Niin kivaa, että itselleni tuli hirmu hinku lavalle. Ei juuri tuolle kyseiselle lavalle vaan oikeastaan mihin vain, jossa pääsisi näyttelemään, laulamaan ja tanssimaan. Samanlainen olo minulle on tullut joskus aikaisemminkin ja mielestäni se on yksi hyvän esityksen merkeistä.

Keskiviikko oli meidän kiertelykaartelupäivä. Varsinaisena määränpäänämme oli eräs sarjakuvaliike, mutta pysähtelimme matkalla mielitekojemme mukaan. Ensimmäinen pysähdys tapahtui Buckinghamin palatsin edustalla, jossa oli juuri paikalle päästyämme meneillään vartijoiden vaihto. Saimmekin todistaa näyttävien torvisoittokunnan ja hevosvartijajoukkion saapumista vähintään satojen muiden ihmisten joukossa. Koko toimitusta emme jääneet seuraamaan vaan jatkoimme matkaamme palatsin vieressä olevaan puistoon, jonka kioskista jäätelöt ostettuamme kävelimme joen vartta eteenpäin.

Puisto oli täynnä oravia ja erilaisia lintuja, jotka anelivat kulkijoilta herkkupaloja.  Aikaisemmin Lontoossa vieraillessani olin tavannut hämmentävän lihavan oravan, mutta tässä puistossa niitä oli kymmenittäin! Jonkin aikaa käveltyämme näin joutsenen lipumassa hyvin lähellä rantaa. Otin kamerani esille ja lähestyin joutsenta, mutta tämäpä hermostui lähestymisestäni, nousi kohti rantaa siivet levällään ja ärähti niin, etten tosiaankaan ehtinyt kuvaa ottamaan vaan hyppäsin taaksepäin. Tappajajoutseneksi nimeämämme lintu ei kuitenkaan välittänyt Heidistä ja tämän kamerasta vaan antoi hänen olla rauhassa. Syy, miksi lintu ei pitänyt minusta, jäänee ikuiseksi mysteeriksi.

Seuraava pysäkkimme oli National Gallery-museo. Museon pihalla istui mies väkertämässä jotain ja hänen edessään kyyristeli muutama nainen ihastelemassa. Lähemmäs tultuamme huomasimme miehen vääntävän sormuksia pienistä metalli-, kupari- ja vastaavista pätkistä. Hänen edessään oli iso kasa valmiiksi väännettyjä, kauniita kiemuraisia sormuksia ja lappu, jossa hän kertoi tuottavansa näin iloa itselleen ja muille. Varsinaista maksua hän ei sormuksistaan pyytänyt, mutta laitoimme kuitenkin muutaman kolikon hänen laatikkoonsa sattumalta samanlaiset sormukset valittuamme. Pihalla oli myös ”leijuvia” ihmispatsaita aina joulupukista noitaan ja Star Wars-tyyppiin (enminäniidennimiätiiä). Museosta poistuessamme näillä patsailla lienee ollut kahvitauko, koska kaikkien puvut roikkuivat tankojen päällä, jotka saivat ihmispatsaat leijumaan. Aikamoinen moka ja illuusion pilaaminen!

Joitakin erikoisnäyttelyitä lukuun ottamatta kaikki Lontoon museot ovat ilmaisia, mikä on mielestäni mahtava juttu. Ilmaisuuden ansiosta museoissa käyvät varmasti nekin, joiden tekemislistalla ne eivät muuten komeilisi kärkipäässä. Nyt museoon voi piipahtaa hetkeksikin ilman kukkaron tyhjentymistä. Vaikka museot ilmaisia ovatkin, keräävät ne vapaaehtoisia lahjoituksia. Mekin laitoimme taskujen pohjilla pyöriviä kolikoita jokaisen museon lahjoituslaatikkoon.

Museossa käymisen jälkeen jatkoimme kävelyä hämärtyvässä illassa löytäen etsimämme sarjakuvaliikkeen sekä ruokaa. Ruoka ja päivän ensimmäinen istumistauko tekivät tehtävänsä ja päätimme jatkaa matkaamme vielä toiselle museolle, Museum of Londonille sekä London eyelle. Askelia kertyikin tämän ja seuraavan päivän aikana runsaasti, emmehän käyttäneet metroja tai muutakaan julkista liikennettä koko Lontoo-aikanamme lentokentälle menoa lukuun ottamatta. Tähän museoon olimme suunnistaneet lähinnä siksi, että olimme kuulleet siellä olevasta Karhuherra Paddington-näyttelystä. Näyttely oli kuitenkin liian suureellinen ilmaisu tämän pienen nurkkauksen kuvailemiseen, jossa Karhuherraa esiteltiin. Tässäkin museossa katseltavaa olisi riittänyt vaikka koko päiväksi, mutta kävimme katselemassa Karhuherra-nurkkauksen lisäksi lähinnä osiota, jossa esiteltiin vanhanajan Englantia.

Museosta poistuttuamme söimme aikaisemmin mukaan ostamamme kuppikakut ja tuumasimme kartan kanssa seuraavaa siirtoamme. Tarkoituksenamme oli päästä London eyen luokse, mutta ensin meidän oli saatava juomista herkullisten leivostemme jälkimainingeissa. Siksipä kiirehdimme pieneen kahvilaan, joka oli juuri sulkeutumassa. Nappasimme juomat ja aloimme juttelemaan kahden myyjän kanssa, jotka laittelivat paikkoja sulkemiskuntoon. Juomat maksettuamme kassalla ollut myyjä kysyi, haluaisimmeko ottaa mukaamme jogurtit, joita he eivät voisi enää seuraavana päivänä myydä. Pakkasimmekin jogurtit mukaamme kiitellen ja suuntasimme ovea kohti. Juuri ennen ulos astumistamme myyjä huikkasi vielä, haluaisimmeko suuria itsepaistettuja keksejä ilmaiseksi mukaamme. Niiden kohtalo oli sama kuin saamillamme jogurteilla, nekin lentäisivät muutaman minuutin päästä roskakoriin, jos emme niitä pelastaisi. Urhea Heidi pakkasikin mukaansa useamman, myöhemmin suussa sulavaksi toteamansa keksin.

Melko pian saavuimme Thames-joen luokse, jonka rantaa pitkin kävelimme kohti suurta maailmanpyörää, London eyetä. Matkan varrella kiersimme joulumarkkinakojuja, ihastelimme jouluvaloja ja tarkkailimme ihmisvilinää. London eye hohkasi utuisen sinistä valoaan jo pitkälle ennen sen alle saapumistamme. Ostimme liput ja nousimme lasiseen vaunuun. Näkymät yli iltaisen Lontoon olivat uskomattoman upeat. Erikokoisia valorykelmiä näkyi silmänkantamattomiin eikä niitä maisemia voinut katsella ihastelematta. Minusta on ihanaa katsella yölennolla maahan, jossa kaupunkien valot näkyvät. Tämä kokemus lasisessa kuplassa Lontoon yllä oli hyvin samankaltainen. En enää yhtään ihmettelekään sitä, miksi maailmanpyörä on nimetty Lontoon silmäksi. London eyeltä huoneellemme päästyä jalat huusivat hoosiannaa enkä olisi halunnut laskea niitä lainkaan pois yläasennosta, jossa niitä pidin seinää vasten sängyllä maaten.

Viimeisenä brittiaamunani torstaina lähdimme heti aamusta viemään tavaroitamme säilytykseen ja sieltä kohti Science Museumia. Matkan varrella pistäydyimme Harrodsilla, tuolla kuuluisassa tavaratalossa monine runsaine osastoineen. Mielemme teki juomista ja minun myös banaania, joten kävelimme muiden osastojen läpi ruoka-osastolle. Juomapullot saatuamme menin ostamaan tiskiltä mukaani vielä banaanin. Tiski oli täynnä miten herkullisempia hedelmiä ja marjoja, mutta silmäni äkkäsivät (yllätys,yllätys) suklaaseen dipatut mansikat. Heidin kauempana odotellessa päätin järjestää hänelle yllätyksen ja ostaa banaanini lisäksi meille molemmille yhdet mansikat. Yllätys olikin suurempi kuin olin odottanut, sillä nämä kaksi mansikkaa maksoivat yhteensä kuusi puntaa eli melkein kahdeksan euroa!? Hämmennyksissäni hintaa uudelleen kysyessäni en kuitenkaan kehdannut enää kieltäytyä mansikoita vaan maksoin ne suu pyöreänä. Oli siinä naurussa pidättelemistä kun tihkusateessa söimme ylikalliita suklaamansikoita. Onneksi ne olivat herkullisia.

Science Museumin vieressä oli luistelukenttä, jossa isot ja pienet luistelijat harjoittelivat hoippuvia liukujaan. Onneksi heillä oli apunaan luistelupingviinejä, jotka pitivät heitä pystyssä. Jään pinnalla oli vesikerros lämpöisen sään vuoksi, joten kaatuminen olisi tuottanut varmasti mustelmien lisäksi myös märkiä vaatteita. Museo itsessään oli jälleen suuri emmekä tutustuneet kunnolla sen kaikkiin osioihin. Kävimme kuitenkin tutkimassa mm. avaruuslentoihin liittyviä asioita.

Museon, syömisen ja tavaroiden hakemisen jälkeen lähdimme juna-asemalle ja sieltä junalla lentokentälle. Olo junan ikkunoista maisemia katsellessa olisi haikea, mutta onnellinen. Lentokentällä jännitimme sitä, oliko matkapuntarini ollut oikeassa ja laukkujemme kilot tasapainossa. Sain molemmat laukkuni ruumaan ongelmitta, mutta jännitys ei loppunut siihen. Siirryimme turvatarkastukseen ja asetin käsimatkatavaralaukkuni (, jonka vetoketju ei laukun täyteläisyydestä johtuen mennyt edes kiinni) ohjeiden mukaisesti turvatarkastushihnalle. Turvaportista käveltyäni laukkuni ei tullutkaan suoraa hihnaa luokseni vaan siirtyi tarkemmin tarkistettavien laukkujen joukkoon. Huokaisin ja menin kertomaan tullivirkailijalle omistavani kyseisen laukun. Niinpä hän iloisesti alkoi purkamaan laukkuani toiseen laatikkoon pyytäen minua avaamaan lähes kaikki pussit ja pehmeästi pakkaamani särkyvät esineet. Itseäni ei kuitenkaan naurattanut, olinhan edellisenä iltana kuluttanut puolisentuntia aikaa siihen, että olin saanut tavarat sullottua tetriksen omaisesti käsimatkatavaralaukkuuni.  Yhden kangaskassipussin aukaistuaan tullivirkailija löysi sieltä tuljaiseksi ostamiani gluteenittomia tuotteita. Kuultuaan minun olevan keliaakikko, hän riemastui kertoen itsekin olevansa keliaakikko ja kysyi, olivatko eräät keksit hyviä. Tilanne oli absurdiudessaan jo minustakin huvittava, mistä näitä keliaakikkoja oikein ilmestyy? Laukun purkaminen oli kuitenkin väärä hälytys, sieltä kun ei löytynyt mitään kiellettyä. Hassunhauskaahan siinä oli sitten yrittää tunkea tavaroita takaisin liian täynnä olleeseen laukkuun…

Toisen jännittävän tilanteen koimme jonottaessamme lähtöportille pääsyämme. Olimme tuudittautuneet ajatukseen siitä, ettei käsimatkatavaroita ikinä punnita. Siksi Heidin laukku oli ihan 10 sallitun kilon rajamailla enkä ollut oman käsimatkatavaralaukkuni kiloja edes punninnut. Sinne kun tungettiin kaikki, mitä ei voitu enää ruumaan meneviin laukkuihin laittaa. Mikäpä muukaan siellä lippujentarkistustiskin vieressä töröttikään kuin puntari. Katsoimme lievässä pakokauhussa Heidin kanssa toisiamme ja toivoimme suuresti, ettei laukkujamme punnittaisi. Loppujen lopuksi Heidin laukku (10,2kg) punnittiin, mutta omani säästyi punnituksella. Ehkäpä lipuntarkastaja ajatteli, ettei kukaan hullu kanna yli kymmentä kiloa olkalaukussa. Onneksi hän ei tiennyt totuutta siitä, miten paljon tavaraa vetoketju auki olevassa ja takilla peitetyssä laukussa olikaan.

Lentomatka ja sen jälkeinen yö Heidin vanhempien luona sujui mukavasti. Ennen Joensuun junaan lähtöä kävimme Heidin ja hänen isänsä kanssa syömässä sekä evästä junaan ostamassa. Vaikka suomea olenkin puhunut päivittäin koko syksyn ajan, oli outoa olla yhtäkkiä täysin suomalaisessa ympäristössä. Oudointa olikin asioida suomeksi ravintolassa, kaupassa ja myöhemmin junassa. Outoa oli myös se, että suomea kuuli ja näki kaikkialla. Välillä sitä silti meinasi unohtaa, ettei suomi olekaan enää salakieli… Juoksin junaan saattajien auttaessa laukkujeni kanssa ja sain kuin sainkin mahtumaan tavarani lähelle istuinpaikkaani.

Joensuussa oli hämärää ja siellä satoi lunta. Onnekseni en joutunut pitkään aseman edessä hytisemään kun Sonja ja myöhemmin myös Panu autolla huristi minua hakemaan.

Koko lähtemis- ja hyvästelyprosessini kulki itselläni vaiheittain. Viikon sisällä lähtivät ystävät ja kämppikset, sunnuntaina muutin pois kampukselta sen hyvästellen, tiistaina sanoin heipat Bathille ja torstaina Englannille. Tämä varmasti helpotti lähtöahdistustani sekä takaisin Suomeen paluuta ja sopeutumista. Asiaa helpotti toki myös rakas ystäväni Heidi, joka tuli minua takaisin Suomeen hakemaan.

Briteistä lähdöstä on kulunut kohta kuukausi ja perjantaina alkaa jo Savonlinna-arki. Heti Suomeen palattuani ja pitkin joululomaani olen saanut vastailla kysymyksiin siitä, miltä nyt tuntuu/mikä oli parasta/mikä jäi harmittamaan. Ainakin ensimmäiset pari Suomi-viikkoani ovat kuitenkin menneet jonkinlaisessa suomibrittisuomi-pöllyssä. Olo on ollut ja on edelleen epätodellinen, olinko tosiaan jossain? Sen, että on ollut syksyn poissa Suomesta ja perusarjesta, huomaa pienistä asioista. Esimerkiksi siitä, ettei tunnista tai osaa laulaa radiossa soivia hittibiisejä tai muista punnita kaupassa hedelmiä. Jouluna hautausmaalla käydessämme meinasin ärähtää Panulle siitä, että hän kääntyi autolla olevinaan väärälle puolelle tietä.

Vaikka olenkin puhunut melko paljon Bathista ja sen ihmisistä, en täällä voi kuitenkaan muistella kenenkään kanssa yhdessä. Esimerkiksi sitä…

kuinka jumituimme Enan kanssa aina käytävälle juttelemaan…

tai sitä, kuinka intohimoisia britit olivat joulujumppereiden ja teen suhteen…

tai sitä, miltä Mariannan juttelu skypessä kreikaksi tai jatkojen viettäminen keittiössä kuulosti…

tai sitä, miten vaikea se yksi sambarytmi olikaan.

Nykyään on onneksi helppoa pitää yhteyttä ihmisiin, vaikkei se tietenkään ole sama asia kuin yhdessä eläminen, opiskeleminen ja harrastaminen. Useampi syksyn aikana tapaamista ihmisistä on luvannut tulla vierailemaan suomeen ja toivon suuresti, että nämä lupaukset eivät jää vain puheeksi.  Itsekin olen luvannut Bathin lisäksi mennä käymään ainakin Hollannissa sekä Ruotsissa… ja on meillä suomitiiminkin kanssa ollut puhetta järjestää muistelutreffit jo kevään aikana.

Vaihtosyksystä on vaikeaa alkaa kertomaan kysymyksen ”minkälaista siellä oli, kannattiko lähteä” jälkeen. Kannatti todellakin lähteä, mutta juttuja syksystä tulee varmasti paremmin kerrottua arjessa silloin, kun niitä mieleen tulee.

”Ihanaa olla kotona”- olo kesti joulukuun, ikävä Bathiin on alkanut kalvaa vasta tammikuun alkaessa. Varsinkin kevätlukukauden siellä alkaminen ja Bloco Talenton ekat treenit saivat minut vilkuilemaan kelloa ja huokailemaan. He jatkavat elämäänsä siellä, minä täällä. Vielä me kuitenkin tapaamme.

Se, että uskalsin hakea vaihto-opiskelijaksi ja pärjäsin siellä ollessani, on minulle valtavan suuri asia. Vaikka tiedän oppineeni paljon, uskon tämän syksyn mahtavuuden ja opettavuuden valkenevan minulle kunnolla vasta myöhemmin. Olen päässyt ihmettelemään niin paljon kaikkea; arkea, ihmisiä, tapahtumia ja tapoja. Enpä olisi elokuussa blogini nimen päättäessäni arvannut, miten totuudenmukainen se lopulta olisikaan.