Katolla

Puolitoista kuukautta takana, puolitoista kuukautta edessä.

Viime tiistaina päätin lähteä itsekseni seikkailemaan jonnekin, missä en ollut vielä syksyn aikana käynyt. Sidoin kengät jalkaan, pakkasin reppuun mukaan sekä aurinkolasit että sateenvarjon ja suuntasin bussipysäkille. Bathin bussiasemalle päästyäni suuntasin askeleeni poispäin keskustasta ja lähdin kipuamaan teitä ylöspäin. Huomatessani kahden ihmisen suuntaavan autoteiltä metsäpolulle, lähdin heitä seuraamaan ja kipuamaan portaita ylöspäin. Päästyäni viimeisenkin rappusen yli, tervehti minua aurinko ja johdatti paikkaan, josta näki koko kaupungin yläilmoista käsin! Vau. "Pakkoselfietäni" asetellessani huomasin isän ja lapsen katselevan minua viereisen talon ikkunasta. Vilkutin ja vilkutukseeni vastattiin. Hetken valokuvattuani päätin jatkaa matkaani vielä yläilmoissa ja löysin kuin löysinkin vielä upeamman näköalapaikan yli kaupungin. Jos Abbey Churchin aukio on Bathin sielu, oli tämä varmasti Bathin katto.

Yläilma-ihmettelyn jälkeen suuntasin välipalahetkelle aikaisemmin mainitsemaani Bathin sieluun. En kuitenkaan halunnut jättää seikkailuani tähän vaan päätin lähtemään etsimään MAAILMAN PARHAITA SUKLAAKEKSEJÄ, joihin olimme sisaruksieni kanssa Lontoon Tescossa törmänneet. Bathin keskustassa olevassa Tescossa näitä ei ollut, mutta Panu ja Sonja olivat löytäneet keksejä pienen kävelymatkan päästä. Niinpä lähdin suunnistamaan Tescoa kohti suklaakeksit silmissäni, Whatsapin ääniviestiä eli Panu-navigaattoria kuunnellen.

"Jatka kuuluista siltaa pitkin niin pitkälle kunnes tulee semmonen ilmanen museo. Myö käytiin siinä museossa. Menet sen museon taakse takapihalle ja pääset semmoseen puistoon. Meet sinne puistoon ja sit sie pääset kahelle sillalle, jotka tulee siinä puiston varrella. Ensimmäinen menee junaradan yli ja meet siitä ohi ja toinen silta sitten menee semmosen kanaalin yli niin meet siitä alas. Jatkat sitä kanaalia niinku sinne oikeelle päin, siellä vasemmalla aukee semmonen iso aukea, mutta oikealla näkyy paljon puita. Jatkan sinne päin pitkään ja suoraan oikeelle niin kauan kunnes niin sie... kannattaa kattoo kaikkien siltojen päälle, koska yhen sillan päällä on sitten Tesco."

Ja niinpä löysin jälleen paikkoja, joita en vielä täällä ollessani ollut tutkinutkaan. Ilmaiset museot ovat olleet to do-listallani jo jonkin aikaa, mutta tämän museon takana oleva puisto ja varsinkin matkan varrella ollut kanaali yllättivät minut kauneudellaan. Kanaalista, kanaalin varrella olleista veneistä ja veteen heijastuvista taloista tuli mieleeni Kööpenhamina, jossa vierailimme Sonjan kanssa viime keväänä. Aurinko laski ja pimeys alkoi laskeutumaan kaupungin ylle. Vihdoin ja viimein sinisen hetken aikaan löysin tutkimusmatkani palkinnon, Tescon ja sen suklaakeksit. MmmmmMmmMmMMmmMmmm! Suklaakeksit ja muut ostokset tehtyäni hipsin takaisin bussiasemalle kolme tuntia itsekseni ihmeteltyäni. Seikkailu oli antoisa ja supertarpeellinen juuri siihen hetkeen!

Perjantaina oli vuorossa ensimmäinen vierailu elokuvateatteriin pitserian kautta. Mukana meitä oli matkassa "perusjengiksi" muodostuneiden Johannan ja Cindyn lisäksi myös sveitsiläinen Laura sekä kämppiksemme Marianna. Pitseriaan kanssamme tuli illastamaan myös Aino. Illan leffana toimi "This is where I leave you". Ennen varsinaisen leffan alkua oli vuorossa yli 20 minuuttia mainoksia, joiden joukossa mainostettiin sulassa sovussa niin pankkipalveluita, elokuvia kuin oluttakin, Olin etukäteen hieman jännittänyt sitä, miten tulisin elokuvaa ilman tekstityksiä ymmärtämään. Lähes tyhjässä elokuvasalissa huomasin kuitenkin pelkoni olleen turhan. Vaikken kaikkea ymmärtänytkään, pysyin juonessa hyvin mukana. Tätä varmasti edesautti se, ettei juoni ollut kovinkaan monimutkainen.

Lauantaina paistoi jälleen aurinko ja suuntasin askeleeni bussipysäkiltä matkaseurakseni löytämäni Cindyn kanssa keskustaan. Tavoitteena oli löytää erään tärkeän ihmisen pienenpienelle ja ihanalle pojalle jotain Suomeen lähetettäväksi. "Vauvashoppailun" ja Johannan keskustaan saapumisen jälkeen vierailimme Abbey Churchissa ja kipusimme sen katolle opastetulla kiertokävelyllä. Pääsimme tutustumaan niin kirkonkelloihin kuin myös kirkontornin kahteensataankahteentoista askelmaan.

Oikeastaan jokaiselle demolle ja osalle luennoistakin on täällä etukäteisluettavaa. Itse olen lukenut näitä tekstejä hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä lukeminen on ollut lähinnä selailua, vaihto-oppijuuteen kun on niin helppoa vedota. Jos en ymmärrä tai osaa, ei se ole minun vikani. Välillä hävettää, miten aidan ali tässä hivuttaudutaan... mutta kokemushan tämä on tämäkin, eipä ole moista ennen tullut juurikaan harrastettua. Näiden etukäteislukemisten lisäksi myös palautettavien esseiden ensimmäiset deadlinet ovat alkaneet koputtelemaan alitajunnassani. Ensimmäinen 1800-2200 sanan deadline on jo ensi maanantaina! Olen yrittänyt kirjoittaa esseetä muutaman rivin joka päivä, aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sunnuntaina olin päättänyt ylittää 1000 sanan kultaisen rajapyykin, olihan pari päivää kulunut lähinnä löysäillessä. Tuijotin näppäimistöä ja tietokoneen ruudulla vilkkuvaa tekstin osoitinta. Eiiiii, ei siitä meinannut tulla mitään! Tilanne vaati kiivaasti motivaatiosuklaata, jota kiiruhdin kampuksen pian sulkeutuvasta kaupasta ostamaan. Punnan minttusuklaalevy kainalossani puhkuin uutta voimaa, mutta päätin kiertää asuntolalle vielä kampuksen lammen kautta. Siellä minulle seuraa pitivät joutsenet ja sorsat, jotka olivat silminnähden pettyneitä siihen, etten aikonut jakaa minttusuklaatani heidän kanssaan. Huoneeseen päästyäni tartuin tietokoneeseen ja aloin raivolla naputtamaan. Viimeiset 200 sanaa eivät meinanneet ilmestyä näytölle millään, mutta silloin kun ne sen tekivät, oli oloni suorastaan hulvaton! Tämä siitäkin huolimatta, että essee oli nyt vasta puolivälissä.

Maanantaina tapasin teatterikaverini Urhon, jonka kanssa näyttelin Joensuun Ylioppilasteatterissa lukuvuonna 2010-2011. Voi apua, siitäkin on jo noin monta vuotta! Eipä siinä, roolini N1:senä ravintolan naistenvessassa Maijan, Maarian, Hennan ja Urhon kanssa on mielessäni vahvasti edelleen.

Hyvempi, parempi, Suomi?

”Introduction to international education”- kurssin tämän viikon luento ja demo käsittelivät Suomea ja sen hienoa koulutusjärjestelmää. Tilanne oli samalla hyvin hämmentävä ja hieman kiusallinen, mutta ennen kaikkea ylpeyttä aiheuttava. Hehkutusta saivat niin PISA-tulokset, opettajien etunimeltä kutsuminen, rentous, kengättömyys kuin myös hallituksen luotto opettajakuntaan. Asiaa havainnollistaakseen kurssin opettaja näytti meille BBC:n tekemän uutisvideon aiheesta. Yritimme kuitenkin palauttaa opettajaa ja kurssin muita opiskelijoita maan pinnalle. On meilläkin masentuneita oppilaita, koulupudokkaita ja väkivaltaisuutta. Säröjä tähän Suomi-kiiltokuvaan ei kuitenkaan haluttu ottaa vastaan.

Suomen koulutusjärjestelmä on hieno asia ja me tiedämme sen. Tiedämme myös sen, että koulutustamme ihaillaan ja sen, että menestymme PISA-tutkimuksissa. Ainakin itselleni nämä tiedot ovat olleet kuitenkin lähinnä pintapuolista teoriatietoa. Asioita, jotka vain ovat niin ilman sen suurempaa pohdintaa. Englannissa ollessani ja sen koulutuksesta kuullessani olen kuitenkin entistä vakuuttuneempi siitä, etteivät aluksi luettelemani tosiasiat ole millään lailla itsestäänselvyyksiä.

Meille normaalia on eskariin meneminen 6-vuotiaana, siitä ekaluokalle siirtyminen 7-vuotiaana ja peruskoulun päättäminen 16-vuotiaana. Alakoulussa ollessani oli koulussamme yhteensä n. 30 oppilasta. En voinut uskoa, että jonkun luokalla voisi olla 25 oppilasta ja koko koulussa monta sataa oppilasta! Itse tulevana opettajana olen sitä mieltä, etteivät monen sadan oppilaan koulut voi voittaa pienempiä kouluja turvallisuudessaan ja yhteisöllisyydessään, joita itse pidän tärkeinä asioina. Tärkeänä pidän myös sitä, että oppilailla pysyisi sama opettaja vähintäänkin parin vuoden ajan turvallisuuden, jatkuvuuden ja oppilaiden taustojen tuttuuden takia. 

Koulutuksemme on maksuton aina oppimateriaaleja, koulukuljetuksia ja valittamaamme kouluruokailua myöten. Koulupuvuista meille tulee mieleen elokuvat ja söpöt, samanlaisiin vaatteisiin pukeutuneet lapset. Itsenikin tekee mieli kaivaa kamera esiin joka kerta, kun näen kadulla tallustelevia koululaisia.

Ainakin itse tein ysiluokalla yksittäisissä oppiaineissa valtakunnallisia kokeita ja ne olivat hurjan jännittäviä, olivathan ne samanlaisia ympäri Suomen! Miksi meitä piti muka verrata muihin Suomen ysiluokkalaisiin? Ylioppilaskirjoitukset ne vasta jännittäviä olivatkin... Onneksi kuitenkin vain kymmenen ällän ylioppilaita ruodittiin lehdessä julkisesti.

Englannissa koulunkäynti aloitetaan 5-vuotiaana. Opettajat vaihtuvat oppilailla joka vuosi erityisesti siksi, että maassa pidetään tärkeänä oppilaan saamia mahdollisimman monipuolisia opettajakokemuksia.  Kouluissa opiskelee parhaimmillaan tuhansia opiskelijoita kerrallaan, koska ajatusmallina toimii ”mitä isompi, sen parempi ja tehokkaampi”.

Suurin osa oppilaista käy Briteissä julkista koulua, mutta yksityiskoulujakin on melko paljon. Vanhemmat pystyvät vaikuttamaan lapsensa kouluvalintaan, jota helpottavat vuosittain tehtävät koulujen paremmuuslistat. Valintaan vaikuttaa toki myös se, minkä koulun lukukausimaksuihin vanhemmilla on varaa.

Oppilaat käyttävät täällä koulupukuja, jotteivat erilaisista taustoista tulevat oppilaat erottuisi massasta. Massasta erottamiseen täällä on kuitenkin eri keinot, jotka ovat nimeltään tasoryhmät. Isossa osassa kouluja oppilaat on jaoteltu tasoryhmiin osaamisensa mukaan. Inkluusiota ei täällä juuri tunneta, itse en ainakaan ole kuullut siitä vielä sanaakaan.

Täällä opettajat ovat jatkuvan silmän alla niin opetustyylinsä kuin oppilaidensa menestyksenkin suhteen. Samalla kun meille kerrotaan, että voimme opettajana sulkea oven ja opettaa opetussuunnitelman puitteissa miten lystäämme, pohtivat opiskelijakollegamme täällä hallituksen toiveiden toteuttamissuunnitelmia. Aivan älytöntä, että jopa yliopisto-opettajia tarkkaillaan täällä parempien oppimistulosten toivossa. Kysyessäni brittiopiskelijoilta siitä, pitävätkö opettajat itse tällaista systeemiä hyvänä ja toimivana, sain kieltäviä vastauksia. Perusteluina olivat tarkat hallitukselta tulevat säädökset ja pelko niiden vastaan asettumisesta. En tiedä, haluaisinko olla täällä opettajana, hallituksen orjana ja sätkynukkena. Todennäköisesti en. Oma näkökulmani on tietenkin hyvin erilainen paikallisiin verrattuna, onhan tällaiset toimintatavat heille normaaleja ja siksi varmasti hyväksytympiä.

En väitä, etteikö Englantilaisessa koulutusjärjestelmässä olisi mitään positiivista. Täytyyhän näillä valinnoilla olla syynsä. Uskon, että esimerkiksi tasoryhmiin jako on jossain tapauksissa hyvä asia. Tällöin useampiin oppilaisiin voidaan keskittää se tuen tarve, jonka he tarvitsevat. Kolikolla on kuitenkin kaksi puolta. Tällaisessa tasoryhmittelyssä oppilaat eivät pääse samalla tavalla oppimaan vertaisiltaan kuin ”sekaryhmissä”. Miten esimerkiksi lähikehityksen vyöhykkeen idea toteutuu tasoryhmissä opiskellessa? Tasoryhmien lisäksi pystyn käsittämään jotenkin myös opettajien tarkkailun ja koulupukujen syyt. Odotankin innolla (toivottavasti) täällä toteutuvaa kouluvierailuamme.

Nyt ymmärrän ainakin hieman teoriaa syvemmin sen, miksi Suomi saa jatkuvasti julkisuutta upean koulutusjärjestelmänsä ansiosta.

Paikalla, toivottavasti läsnä

Kuudelta taksilla Bathin linja-autoasemalle. Seitsemältä bussin kyytiin ja Lontooseen. Puoli yhdentoista jälkeen Lontoossa. Yhdeltätoista Sonjan ja Panun bongaus sattumalta metroasemalla. Sateessa tarpomisen, evästauon ja ihmisiltä kyselemisen jälkeen löysimme hostellimme, jossa vietimme Lontoo-yömme.

Lontoo näytti juuri niin stereotyyppisen englantilaiselta kuin sen kuuluikin näyttää. Vettä ripotteli taivaan täydeltä ja ihmisiä oli paljon.. varsinkin yhtäkkisessä metroruuhkassa! Varsinaisen Lontoon valloituksemme aloitimme Primarkin etsinnällä, jonka olimme kuulleet olevat maailman suurin. Panu huokaili ajatusta kyseistä kaupasta jo etukäteen, mutta oli ylpeä selvitessämme kyseisestä kaupasta melko nopeasti vähäisten ostosten kanssa. Jouduimme kuitenkin tekemään lupauksen siitä, ettemme vierailisi enään sinä päivänä varsinaisissa vaatekaupoissa.

Primarkin, Panun musiikkikauppa-terapian ja pubiruoan jälkeen lähdimme metro-seikkailulle. Valitsimme metrolinjan värin, päätimme jäävämme sen toisella pysäkillä pois ja päädyimme lähelle British museumia. Harmiksemme museo oli menossa jo kiinni, joten jouduimme ihastelemaan sitä ja sieltä purkautuvaa sateenvarjokansaa ainoastaan ulkoa päin.

Olimme päätösten edessä. Vettä satoi edelleen taivaan täydeltä, muttemme millään olisi halunneet palata vielä hostellillemme. Niinpä otimme sekä kartan että metrokartan jälleen esille ja aloimme selvittämään, miten pääsisimme London Bridgeä ihmettelemään. Eipä kulunut aikaakaan kun näimme jo tuon kuuluisan sillan. Siellä se pimeydessä valaistuna hehkui ja kutsui meitä luokseen. Emmehän voineet siis muutakaan kuin tarpoa sillalle valokuvaustaukojen siivittämänä. Ennen sillalle pääsyä pysähdyimme London Towerin kohdalla. Huomiomme herätti siellä punaisen unikko-installaation keskellä soittava mies ja kuoro. Installaatio itsessään kuvasti ensimmäisen maailmansodan aloituspäivää Iso-Britanniassa, josta on nyt kulunut sata vuotta (http://poppies.hrp.org.uk/about-the-installation). Torvi törähteli, kuoro lauloi ja sateenvarjokansa huokaili... ja sitten oli THE sillan vuoro!

London Bridge oli tarkastettu ja matka kohti hostellia pääsi alkamaan Tescon kautta, josta haimme mukaamme iltaherkut. Kaupasta löytyikin maailman parhaita gluteenittomia suklaakeksejä! Eipä jäänyt yhteen tai kahteen kertaan ajatus siitä, että olivatko nämä tosiaan gluteenittomia. Taidettiinpa asia tarkistaakin useampaan otteeseen... Mutta olivathan ne ja AH, minkälaisia suussasulavansuperhyperpehmoisenmahtavan makuisia olivatkaan!! Tiedän, tätä eivät voi ymmärtää kuin keliaakikot.

Tiistai sarasti harmaana, mutta kuivana. Aamupalan jäädessä meidän keliaakikkojen osalta ainoastaan nestemäiseksi, ilahduttivat iltaherkkujämien muuttuminen aamuherkuiksi. Olimme huomanneet karttaa tutkaillessamme, että London Eye sekä Big Ben sijaitsivat kävelymatkan päästä hostelliltamme. Niinpä suuntasimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kohti Thames-joen rantaa iloiten sateettomasta säästä. London Eye:n ja erityisesti Big Ben:in nähdessäni minulle tuli hyvin epätodellinen olo. Samanlainen olo oli vallannut minut myös edellisiltana London Bridge:ä ihastellessani. Olivatko tässä nenäni edessä tosiaan ne Lontoon nähtävyydet, joita olen aikaisemmin nähnyt vain muiden matkakuvissa ja elokuvissa? Taisivathan ne olla, sen todistavat vähintäänkin lukuisat valokuvat kameran muistikortilla.

Bathiin saavuimme sisaruksineni bussilla tiistai-iltapäivänä. Vierailimme kampuksella ja illalla herkutttelimme pitsalla. Keskiviikko meni kaupungilla pyöriessä ja nähtävyyksiä esitellessä. Näimme pyöreän Circus-rakennuksen ja Pulteneyn sillan. Myös Bathin sielussa, Bath Abbey-kirkon edustalla tuli pyörähdettyä. Saatettiinhan tuota vielä vähän shoppaillakin... Illalla Fish and Chipsiä, pubi ja herkkuja Sonjalle kotiin vietäväksi. Illalla heidän hosteliltaan lähtiessäni olo oli hieman haikea. Pieni osa minusta olisi halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin. Oloni oli pääosin kuitenkin superonnellinen heidän vierailustaan ja siitä, että omaa Brittiseikkailuani on jäljellä vielä melkein kaksi kuukautta.

Perjantaina päätimme opiskeluvelvollisuuden jälkeen lähteä tutkimaan Johannan ja Cindyn kanssa Bathia keskustan ulkopuolelta. Otimme suunnaksemme mäen ja siellä sijaitsevan asuinalueen. Näkymä mäen päältä oli huikea ja ulottui yli Bathin keskustan. Tästä näkymästä minulla ei ikävä kyllä ole kuvia, sillä unohdin kameran asunnolle ja mukanani oli ainoastaan puhelin. Suunnitteilla on kuitenkin uusi seikkailu samoille korkeuksille, joten kuvia ihasteltavaksenne on luvassa myöhemmin.

Lauantaina oli vuorossa toinen Social programmen retki. Kyseinen retki suuntautui tunnin bussimatkan päässä oleville mysteerisille kiville, Stonehengelle. Ennen lähtöä eräs brittikämppiksistäni oli todennut, ettei tältä vanhalta kivikasalta kannattanut odottaa liikoja. Jed oli osittain oikeassa, mutta mielestäni Stonehenge oli kuitenkin näyttävä ilmestys. Siellä ne tuhansia vuosia vanhat kivet törröttivät keskellä peltoa. Varmuutta niiden tarkoituksesta ei ole, mutta vuosien saatossa niiden on epäilty toimineen ainakin rituaalipaikkana, kalenterina sekä parantamiskeskuksena.

Illalla Stonehengen jälkeen oli luvassa minun, Johannan ja ruotsalaisen Enan ideoima Muumi-ilta. Mukaan seurueeseemme liittyivät myös hollantilainen Cindy sekä amerikkalainen Lizzy, jolla ei ollut minkäänlaista alkutietoutta muumeista. Muumit kuulostivat hassulta englanniksi, mutta katsoimme niitä myös suomeksi, ruotsiksi ja hollanniksi. Viimeksi mainittu vasta hassulta kuulostikin! Muumien jälkeen päädyimme valaisemaan Lizzyn tietoutta myös Euroviisujen osalta.

En ole täysin pystynyt irrottautumaan Suomi-sumplauksistani vaikka olen yrittänytkin. Ensimmäiset kolme viikkoa menivät melko hyvin sekaantumatta Kansankynttilöiden, improryhmä-OHO:n ja Keliakianuorten toimikunnan ympyröihin. Nyt huomaan miettiväni Kansankynttilöiden sekä OHO:n treeniaikatauluja ja Keliakianuorten tapahtumasuunnitteluja toimikunnan virallisen sähköpostin vilkuilemisen ohella. Julkinen anteeksipyyntöni kaikille näiden porukoiden "johtoportaille", tarkoitukseni ei ole ollut pomppia varpaillenne!

Ostin tällä viikolla kalenterin ensi vuodelle ja mieleni tekisi niiiin täyttää sitä jo kevään menemisillä ja tulemisilla. Olen huomannut pohtivani ensi kevään kursseja ja harjoitteluja. Olen harkinnut jopa WebOodin tutkimista, jotta saisin varmuutta kurssiaikatauluihin. Niin pitkälle en kuitenkaan ole mennyt... ainakaan vielä. Syksyn kalenteriani olen onnistunut jo täyttämään opintojen ohessa sambabändin harkoilla, zumballa, teatterilla ja retkillä eri puolille Brittilää.

Johanna kysyi minulta tänään, miten minulla riittää aikaa kaikkeen edelle luettelemaani Suomi-matkailun, kuoron, lastenhoitokeikkojen ja satunnaisten sijaisuuksien ohella. Kysymys on aiheellinen, mutta vastaus itselleni selvä. En yksinkertaisesti osaa olla paikallani. Nautin menemisestä, kiireestä ja jopa pienestä stressistä. Nautin kalenterin täyttämisestä, suunnittelemisesta ja toteuttamisesta, väkräämisestä ja sumplaamisesta. Nautin ihmisten näkemisestä ja asioista heidän kanssaan tekemisestä. Vaikka näistä kaikista nautinkin, nautin suunnattomasti myös pysähtymisestä. Siitä, kun ei ole kiire minnekään eikä päässä pyöri mennyt eikä tuleva. Siitä, kun olen tässä hetkessä, tässä ja nyt ja täysillä. Läsnä tosin yritän olla aina, oli hetki sitten kiireinen tai pysähtynyt.