Katolla

Puolitoista kuukautta takana, puolitoista kuukautta edessä.

Viime tiistaina päätin lähteä itsekseni seikkailemaan jonnekin, missä en ollut vielä syksyn aikana käynyt. Sidoin kengät jalkaan, pakkasin reppuun mukaan sekä aurinkolasit että sateenvarjon ja suuntasin bussipysäkille. Bathin bussiasemalle päästyäni suuntasin askeleeni poispäin keskustasta ja lähdin kipuamaan teitä ylöspäin. Huomatessani kahden ihmisen suuntaavan autoteiltä metsäpolulle, lähdin heitä seuraamaan ja kipuamaan portaita ylöspäin. Päästyäni viimeisenkin rappusen yli, tervehti minua aurinko ja johdatti paikkaan, josta näki koko kaupungin yläilmoista käsin! Vau. "Pakkoselfietäni" asetellessani huomasin isän ja lapsen katselevan minua viereisen talon ikkunasta. Vilkutin ja vilkutukseeni vastattiin. Hetken valokuvattuani päätin jatkaa matkaani vielä yläilmoissa ja löysin kuin löysinkin vielä upeamman näköalapaikan yli kaupungin. Jos Abbey Churchin aukio on Bathin sielu, oli tämä varmasti Bathin katto.

Yläilma-ihmettelyn jälkeen suuntasin välipalahetkelle aikaisemmin mainitsemaani Bathin sieluun. En kuitenkaan halunnut jättää seikkailuani tähän vaan päätin lähtemään etsimään MAAILMAN PARHAITA SUKLAAKEKSEJÄ, joihin olimme sisaruksieni kanssa Lontoon Tescossa törmänneet. Bathin keskustassa olevassa Tescossa näitä ei ollut, mutta Panu ja Sonja olivat löytäneet keksejä pienen kävelymatkan päästä. Niinpä lähdin suunnistamaan Tescoa kohti suklaakeksit silmissäni, Whatsapin ääniviestiä eli Panu-navigaattoria kuunnellen.

"Jatka kuuluista siltaa pitkin niin pitkälle kunnes tulee semmonen ilmanen museo. Myö käytiin siinä museossa. Menet sen museon taakse takapihalle ja pääset semmoseen puistoon. Meet sinne puistoon ja sit sie pääset kahelle sillalle, jotka tulee siinä puiston varrella. Ensimmäinen menee junaradan yli ja meet siitä ohi ja toinen silta sitten menee semmosen kanaalin yli niin meet siitä alas. Jatkat sitä kanaalia niinku sinne oikeelle päin, siellä vasemmalla aukee semmonen iso aukea, mutta oikealla näkyy paljon puita. Jatkan sinne päin pitkään ja suoraan oikeelle niin kauan kunnes niin sie... kannattaa kattoo kaikkien siltojen päälle, koska yhen sillan päällä on sitten Tesco."

Ja niinpä löysin jälleen paikkoja, joita en vielä täällä ollessani ollut tutkinutkaan. Ilmaiset museot ovat olleet to do-listallani jo jonkin aikaa, mutta tämän museon takana oleva puisto ja varsinkin matkan varrella ollut kanaali yllättivät minut kauneudellaan. Kanaalista, kanaalin varrella olleista veneistä ja veteen heijastuvista taloista tuli mieleeni Kööpenhamina, jossa vierailimme Sonjan kanssa viime keväänä. Aurinko laski ja pimeys alkoi laskeutumaan kaupungin ylle. Vihdoin ja viimein sinisen hetken aikaan löysin tutkimusmatkani palkinnon, Tescon ja sen suklaakeksit. MmmmmMmmMmMMmmMmmm! Suklaakeksit ja muut ostokset tehtyäni hipsin takaisin bussiasemalle kolme tuntia itsekseni ihmeteltyäni. Seikkailu oli antoisa ja supertarpeellinen juuri siihen hetkeen!

Perjantaina oli vuorossa ensimmäinen vierailu elokuvateatteriin pitserian kautta. Mukana meitä oli matkassa "perusjengiksi" muodostuneiden Johannan ja Cindyn lisäksi myös sveitsiläinen Laura sekä kämppiksemme Marianna. Pitseriaan kanssamme tuli illastamaan myös Aino. Illan leffana toimi "This is where I leave you". Ennen varsinaisen leffan alkua oli vuorossa yli 20 minuuttia mainoksia, joiden joukossa mainostettiin sulassa sovussa niin pankkipalveluita, elokuvia kuin oluttakin, Olin etukäteen hieman jännittänyt sitä, miten tulisin elokuvaa ilman tekstityksiä ymmärtämään. Lähes tyhjässä elokuvasalissa huomasin kuitenkin pelkoni olleen turhan. Vaikken kaikkea ymmärtänytkään, pysyin juonessa hyvin mukana. Tätä varmasti edesautti se, ettei juoni ollut kovinkaan monimutkainen.

Lauantaina paistoi jälleen aurinko ja suuntasin askeleeni bussipysäkiltä matkaseurakseni löytämäni Cindyn kanssa keskustaan. Tavoitteena oli löytää erään tärkeän ihmisen pienenpienelle ja ihanalle pojalle jotain Suomeen lähetettäväksi. "Vauvashoppailun" ja Johannan keskustaan saapumisen jälkeen vierailimme Abbey Churchissa ja kipusimme sen katolle opastetulla kiertokävelyllä. Pääsimme tutustumaan niin kirkonkelloihin kuin myös kirkontornin kahteensataankahteentoista askelmaan.

Oikeastaan jokaiselle demolle ja osalle luennoistakin on täällä etukäteisluettavaa. Itse olen lukenut näitä tekstejä hyvin vaihtelevalla menestyksellä. Yleensä lukeminen on ollut lähinnä selailua, vaihto-oppijuuteen kun on niin helppoa vedota. Jos en ymmärrä tai osaa, ei se ole minun vikani. Välillä hävettää, miten aidan ali tässä hivuttaudutaan... mutta kokemushan tämä on tämäkin, eipä ole moista ennen tullut juurikaan harrastettua. Näiden etukäteislukemisten lisäksi myös palautettavien esseiden ensimmäiset deadlinet ovat alkaneet koputtelemaan alitajunnassani. Ensimmäinen 1800-2200 sanan deadline on jo ensi maanantaina! Olen yrittänyt kirjoittaa esseetä muutaman rivin joka päivä, aina siinä kuitenkaan onnistumatta.

Sunnuntaina olin päättänyt ylittää 1000 sanan kultaisen rajapyykin, olihan pari päivää kulunut lähinnä löysäillessä. Tuijotin näppäimistöä ja tietokoneen ruudulla vilkkuvaa tekstin osoitinta. Eiiiii, ei siitä meinannut tulla mitään! Tilanne vaati kiivaasti motivaatiosuklaata, jota kiiruhdin kampuksen pian sulkeutuvasta kaupasta ostamaan. Punnan minttusuklaalevy kainalossani puhkuin uutta voimaa, mutta päätin kiertää asuntolalle vielä kampuksen lammen kautta. Siellä minulle seuraa pitivät joutsenet ja sorsat, jotka olivat silminnähden pettyneitä siihen, etten aikonut jakaa minttusuklaatani heidän kanssaan. Huoneeseen päästyäni tartuin tietokoneeseen ja aloin raivolla naputtamaan. Viimeiset 200 sanaa eivät meinanneet ilmestyä näytölle millään, mutta silloin kun ne sen tekivät, oli oloni suorastaan hulvaton! Tämä siitäkin huolimatta, että essee oli nyt vasta puolivälissä.

Maanantaina tapasin teatterikaverini Urhon, jonka kanssa näyttelin Joensuun Ylioppilasteatterissa lukuvuonna 2010-2011. Voi apua, siitäkin on jo noin monta vuotta! Eipä siinä, roolini N1:senä ravintolan naistenvessassa Maijan, Maarian, Hennan ja Urhon kanssa on mielessäni vahvasti edelleen.