Paikalla, toivottavasti läsnä

Kuudelta taksilla Bathin linja-autoasemalle. Seitsemältä bussin kyytiin ja Lontooseen. Puoli yhdentoista jälkeen Lontoossa. Yhdeltätoista Sonjan ja Panun bongaus sattumalta metroasemalla. Sateessa tarpomisen, evästauon ja ihmisiltä kyselemisen jälkeen löysimme hostellimme, jossa vietimme Lontoo-yömme.

Lontoo näytti juuri niin stereotyyppisen englantilaiselta kuin sen kuuluikin näyttää. Vettä ripotteli taivaan täydeltä ja ihmisiä oli paljon.. varsinkin yhtäkkisessä metroruuhkassa! Varsinaisen Lontoon valloituksemme aloitimme Primarkin etsinnällä, jonka olimme kuulleet olevat maailman suurin. Panu huokaili ajatusta kyseistä kaupasta jo etukäteen, mutta oli ylpeä selvitessämme kyseisestä kaupasta melko nopeasti vähäisten ostosten kanssa. Jouduimme kuitenkin tekemään lupauksen siitä, ettemme vierailisi enään sinä päivänä varsinaisissa vaatekaupoissa.

Primarkin, Panun musiikkikauppa-terapian ja pubiruoan jälkeen lähdimme metro-seikkailulle. Valitsimme metrolinjan värin, päätimme jäävämme sen toisella pysäkillä pois ja päädyimme lähelle British museumia. Harmiksemme museo oli menossa jo kiinni, joten jouduimme ihastelemaan sitä ja sieltä purkautuvaa sateenvarjokansaa ainoastaan ulkoa päin.

Olimme päätösten edessä. Vettä satoi edelleen taivaan täydeltä, muttemme millään olisi halunneet palata vielä hostellillemme. Niinpä otimme sekä kartan että metrokartan jälleen esille ja aloimme selvittämään, miten pääsisimme London Bridgeä ihmettelemään. Eipä kulunut aikaakaan kun näimme jo tuon kuuluisan sillan. Siellä se pimeydessä valaistuna hehkui ja kutsui meitä luokseen. Emmehän voineet siis muutakaan kuin tarpoa sillalle valokuvaustaukojen siivittämänä. Ennen sillalle pääsyä pysähdyimme London Towerin kohdalla. Huomiomme herätti siellä punaisen unikko-installaation keskellä soittava mies ja kuoro. Installaatio itsessään kuvasti ensimmäisen maailmansodan aloituspäivää Iso-Britanniassa, josta on nyt kulunut sata vuotta (http://poppies.hrp.org.uk/about-the-installation). Torvi törähteli, kuoro lauloi ja sateenvarjokansa huokaili... ja sitten oli THE sillan vuoro!

London Bridge oli tarkastettu ja matka kohti hostellia pääsi alkamaan Tescon kautta, josta haimme mukaamme iltaherkut. Kaupasta löytyikin maailman parhaita gluteenittomia suklaakeksejä! Eipä jäänyt yhteen tai kahteen kertaan ajatus siitä, että olivatko nämä tosiaan gluteenittomia. Taidettiinpa asia tarkistaakin useampaan otteeseen... Mutta olivathan ne ja AH, minkälaisia suussasulavansuperhyperpehmoisenmahtavan makuisia olivatkaan!! Tiedän, tätä eivät voi ymmärtää kuin keliaakikot.

Tiistai sarasti harmaana, mutta kuivana. Aamupalan jäädessä meidän keliaakikkojen osalta ainoastaan nestemäiseksi, ilahduttivat iltaherkkujämien muuttuminen aamuherkuiksi. Olimme huomanneet karttaa tutkaillessamme, että London Eye sekä Big Ben sijaitsivat kävelymatkan päästä hostelliltamme. Niinpä suuntasimme kimpsuinemme ja kampsuinemme kohti Thames-joen rantaa iloiten sateettomasta säästä. London Eye:n ja erityisesti Big Ben:in nähdessäni minulle tuli hyvin epätodellinen olo. Samanlainen olo oli vallannut minut myös edellisiltana London Bridge:ä ihastellessani. Olivatko tässä nenäni edessä tosiaan ne Lontoon nähtävyydet, joita olen aikaisemmin nähnyt vain muiden matkakuvissa ja elokuvissa? Taisivathan ne olla, sen todistavat vähintäänkin lukuisat valokuvat kameran muistikortilla.

Bathiin saavuimme sisaruksineni bussilla tiistai-iltapäivänä. Vierailimme kampuksella ja illalla herkutttelimme pitsalla. Keskiviikko meni kaupungilla pyöriessä ja nähtävyyksiä esitellessä. Näimme pyöreän Circus-rakennuksen ja Pulteneyn sillan. Myös Bathin sielussa, Bath Abbey-kirkon edustalla tuli pyörähdettyä. Saatettiinhan tuota vielä vähän shoppaillakin... Illalla Fish and Chipsiä, pubi ja herkkuja Sonjalle kotiin vietäväksi. Illalla heidän hosteliltaan lähtiessäni olo oli hieman haikea. Pieni osa minusta olisi halunnut lähteä heidän mukanaan kotiin. Oloni oli pääosin kuitenkin superonnellinen heidän vierailustaan ja siitä, että omaa Brittiseikkailuani on jäljellä vielä melkein kaksi kuukautta.

Perjantaina päätimme opiskeluvelvollisuuden jälkeen lähteä tutkimaan Johannan ja Cindyn kanssa Bathia keskustan ulkopuolelta. Otimme suunnaksemme mäen ja siellä sijaitsevan asuinalueen. Näkymä mäen päältä oli huikea ja ulottui yli Bathin keskustan. Tästä näkymästä minulla ei ikävä kyllä ole kuvia, sillä unohdin kameran asunnolle ja mukanani oli ainoastaan puhelin. Suunnitteilla on kuitenkin uusi seikkailu samoille korkeuksille, joten kuvia ihasteltavaksenne on luvassa myöhemmin.

Lauantaina oli vuorossa toinen Social programmen retki. Kyseinen retki suuntautui tunnin bussimatkan päässä oleville mysteerisille kiville, Stonehengelle. Ennen lähtöä eräs brittikämppiksistäni oli todennut, ettei tältä vanhalta kivikasalta kannattanut odottaa liikoja. Jed oli osittain oikeassa, mutta mielestäni Stonehenge oli kuitenkin näyttävä ilmestys. Siellä ne tuhansia vuosia vanhat kivet törröttivät keskellä peltoa. Varmuutta niiden tarkoituksesta ei ole, mutta vuosien saatossa niiden on epäilty toimineen ainakin rituaalipaikkana, kalenterina sekä parantamiskeskuksena.

Illalla Stonehengen jälkeen oli luvassa minun, Johannan ja ruotsalaisen Enan ideoima Muumi-ilta. Mukaan seurueeseemme liittyivät myös hollantilainen Cindy sekä amerikkalainen Lizzy, jolla ei ollut minkäänlaista alkutietoutta muumeista. Muumit kuulostivat hassulta englanniksi, mutta katsoimme niitä myös suomeksi, ruotsiksi ja hollanniksi. Viimeksi mainittu vasta hassulta kuulostikin! Muumien jälkeen päädyimme valaisemaan Lizzyn tietoutta myös Euroviisujen osalta.

En ole täysin pystynyt irrottautumaan Suomi-sumplauksistani vaikka olen yrittänytkin. Ensimmäiset kolme viikkoa menivät melko hyvin sekaantumatta Kansankynttilöiden, improryhmä-OHO:n ja Keliakianuorten toimikunnan ympyröihin. Nyt huomaan miettiväni Kansankynttilöiden sekä OHO:n treeniaikatauluja ja Keliakianuorten tapahtumasuunnitteluja toimikunnan virallisen sähköpostin vilkuilemisen ohella. Julkinen anteeksipyyntöni kaikille näiden porukoiden "johtoportaille", tarkoitukseni ei ole ollut pomppia varpaillenne!

Ostin tällä viikolla kalenterin ensi vuodelle ja mieleni tekisi niiiin täyttää sitä jo kevään menemisillä ja tulemisilla. Olen huomannut pohtivani ensi kevään kursseja ja harjoitteluja. Olen harkinnut jopa WebOodin tutkimista, jotta saisin varmuutta kurssiaikatauluihin. Niin pitkälle en kuitenkaan ole mennyt... ainakaan vielä. Syksyn kalenteriani olen onnistunut jo täyttämään opintojen ohessa sambabändin harkoilla, zumballa, teatterilla ja retkillä eri puolille Brittilää.

Johanna kysyi minulta tänään, miten minulla riittää aikaa kaikkeen edelle luettelemaani Suomi-matkailun, kuoron, lastenhoitokeikkojen ja satunnaisten sijaisuuksien ohella. Kysymys on aiheellinen, mutta vastaus itselleni selvä. En yksinkertaisesti osaa olla paikallani. Nautin menemisestä, kiireestä ja jopa pienestä stressistä. Nautin kalenterin täyttämisestä, suunnittelemisesta ja toteuttamisesta, väkräämisestä ja sumplaamisesta. Nautin ihmisten näkemisestä ja asioista heidän kanssaan tekemisestä. Vaikka näistä kaikista nautinkin, nautin suunnattomasti myös pysähtymisestä. Siitä, kun ei ole kiire minnekään eikä päässä pyöri mennyt eikä tuleva. Siitä, kun olen tässä hetkessä, tässä ja nyt ja täysillä. Läsnä tosin yritän olla aina, oli hetki sitten kiireinen tai pysähtynyt.